Poppy Z. Brite on yksi 90-luvun ja 2000-luvun tunnetuimmista kauhukirjailijoista. Selailin jokin aika sitten erästä suomennettua kauhuantologiaa, jossa oli myös Poppy Z. Briten tekstiä. Tästä kiinnostus Briten kirjallisuuteen juuri nyt ja kirjan aiheesta juuri tähän kirjaan Briten laajan tuotannon sisältä.
Exquisite Corpse (ei ilmeisesti suomennettu) pureutuu kahden sarjamurhaajan mielenmaisemiin. Andrew Compton on Britannian tunnetuin sarjamurhaaja, joka ottaa ritolat Painswickin vankilasta. Hän matkaa USAan ja New Orleansiin, jossa tutustuu kollegaansa, Jay Byrneen. Kaksikko alkaa matkansa kuvitellen toisen olevan seuraava uhrinsa, mutta todellisuuden paljastuessa kaksikko rakastuu, kenties siksi että heillä on kerrankin toinen, jolle kertoa omasta elämästään ja tunteistaan rehellisesti ja toinen ymmärtää. Jayn ja Andrew'n rakkaus huipentuu New Orleansin yössä, kun he päättävät tappaa ja syödä yhdessä molempien himoitseman pojan.
Exquisite Corpse on kyllä ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Se ei liu'uta lukijaansa loivasti päähenkilöidensä mieliin, vaan lukija sukeltaa sinne kylmiltään, sillä Andrew kertoo heti ensimmäisillä sivulla "kuolleista pojistaan". Sama tyyli jatkuu loppuun asti: kesken arkikuvauksen henkilö tekeekin jotain täysin odottamatonta. Erityisesti nautin Briten yksityiskohtaisesta kuvauksesta mitä inhottavimmissakin asioissa. Ihanan inhottavissa, sanoisin. Andrew oli loppuun asti varsin sympaattinen hahmo, vaikka henkilökohtaisesti nekrofilia ja kannibalismi eivät olekaan mielenkiinnon kohteitani tai asioita, joita tunnen haluavani tehdä koskaan. Jay jäi jostain syystä varsin neutraaliksi hahmoksi, Tran puolestaan oli hieman ärsyttävä. En ole kovin varma siitä, miksi Luken elämä piti ottaa niin suureksi osaksi tarinaa; tokihan Luken elämä sopii tarinaan, mutta...
Brite kuvaa kirjassaan paitsi murhaajiaan, myös heidän uhrejaan ja läheisiään. Pääosassa ovat Jayn ja Andrew'n lisäksi diileri Tran ja Tranin ex Luke. Toisaalta lopetus oli hieman surullinen, mutta toisaalta en pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa henkilöt olisivat voineet jäädä henkiin. Tarina sijoittuu 90-luvun alkuun ja USAn silloiseen homokultuuriin, joten yksi dominoivimmista teemoista on AIDS. Henkilöistä kahdella on HIV ja muut pelkäävät sitä (paitsi Jay). Exquisite Corpse kuvaa myös hyvin muiden ihmisten suhtautumista HIViin: he ovat leimanneet sen Gay Plagueksi, homorutoksi. Osinhan tämä asenne jatkuu edelleen.
Yksi omakohtainen kokemukseni kirjaa lukiessa tuli nekrofilian ja kannibalismin kuvauksista. Kirjassa henkilöt pelkäsivät (Jeffrey Dahmer on muuten sekä Jayn että Andrew'n esikuva) Andrew'ta, mutta ei siksi että tämä oli tappanut 23 ihmistä (lue: miestä), vaan siksi että hän oli nainut heidän ruumiitaan. Andrew selittääkin, ettei hän tappanut tappamisen ilosta, vaan siksi että hän pystyi kokemaan rakkautta vain kuolleita kohtaan. Tästä syystä hänet leimattiin hirviöksi:
Some may think killing is easy for men like me, that it is a thing we murderers do as casually and callously as brushing our teeth. Hedonists see us as grotesque cult heroes performong mutilations for kicks. Moralists will not even grant us a position in the human race, can only rationalize our existence by calling us monsters. But monster is a medical term, describing a freak too grossly deformed to belong anywhere but the grave. Murderers, skilled at belonging everywhere, seed the world. (s. 66)En pysty ymmärtämään nekrofilian ja kannibalismin nostattamaa tunnemyrskyä. Suurin osa kun tuntuu pitävän sitä jonkinlaisena henkilökohtaisena loukkauksena (mitä kohtaan?). Itse en tätä käsitä; ihminen on siinä vaiheessa kuollut, joten se mikä tekee ihmisen -henki, ajattelukyky, persoonallisuus- on poissa, jäljellä on vain kuori, se millä näitä asioita voi viestittää materiaalisessa maailmassa. Etenkin uskonnollisten huuto kuulostaa oudolta korviini: heidänhän siitä viimeksi pitäisi huolehtia, sillä sielustahan se heidän jumalansa välittää, ja heidän teoistaan. Ei ymmärrä.
Kannibalismi puolestaan on ultimaalinen tabu länsimaisessa kulttuurissa. Se lentokone, joka joutui tekemään pakkolaskun Andeille, sen matkustajat jotka ennen pelastustaan söivät hengissä säilyäkseen kuolleiden tovereidensa lihaa, he ovat jonkinlaisia kulttihahmoja, henkilöitä jotka kaikki tietävät juuri kannibalismin takia. Toisaalta suurin osa meistä syö muita eläimiä lähes päivittän joko lihana tai kananmunina tai jossain muussa muodossa. Onko kyse siis oman lajitoverin syömisestä? Lääketieteellisestihän kannibalismi on ongelmallista aivojen prionien kannalta; BSE eli hullun lehmän tautihan johtui nimenomaan siitä, että lehmille syötettiin muiden, teurasttetujen lehmien jäännöksiä, sillä se vaikuttaa aivo-veriesteeseen, jonka pitäisi toimia siivilänä huonojen aineiden pääsemisen estämiseksi aivoihin. Sama juttu ihmisten kanssa. Selvästihän se ei ole terveellistä, mutta mikä on antropologinen ja sosiologinen selitys sille, että kannibalismi on se vahvin tabu kaikkien muiden tabujen joukosta?
Pitänee lukea aiheesta enemmän. Joyce Carol Oatesin Zombie olisi fiktiivisesti hyödyllinen, tietokirjallisuuden puolella Eat Thy Neighbour (Danile Diehl & Mark Donnelly) sekä An Intellectual History of Cannibalism (Catalin Avramescu) ja A History of Cannibalism: From Ancient Cultures to Survival Stories And Modern Psychopaths (Nathan Constantine). Muistutus itselleni: kirjoita nämä ylös, etenkin viimeinen kuulostaa kaikenkattavalta!
