Luettu: 21.10.2012
Scifi-haasteen loppua vedellään, kolmanneksi viimeistä tarkalleen ottaen.
Dr Jekyll and Mr Hyde (suom. Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde; julkaistu myös nimellä Salaperäinen ovi) on tarina kansanedustajan verisestä murhasta, jota päätyy tutkimaan lakimies Gabriel John Utterson. Jäljet johtavat sosiopaattiseen herra Edward Hydeen, ja hänen kauttaan ennen niin luotettavaan yhteiskunnan pilariin sekä Uttersonin parhaaseen ystävään, lääkäri Henry Jekylliin. Utterson epäilee Hyden kiristävän Jekyllilta rahaa, mutta joutuukin huomaamaan totuuden olevan kovin erilainen.
On aina yhtä outoa lukea klassikkoa, jonka punchlinen tietää etukäteen niinkin hyvin kuin Jekyll/Hyden. Onhan mielen kahtiajakautuminen sen verran tuttu ilmiö polulaarimediassa: pelisarja Crash Bandicootissa on
Dr N. Brio joka muuntaa itsensä hirviöksi sekoituksiaan juomalla, scifisarja Sanctuaryn kaanonissa Adam Worth on Jekyll/Hyden esikuva, Alan Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvassa yksi liigan jäsenistä on tohtori Henry Jekyll, jopa Looney Tunesissa leikittiin tällä samalla teemalla muun muassa jaksossa 'Hyde and Go Tweet'. Lisää Dr Jekyll and Mr Hyde -tarinan kaiuista nykyisessä populaarikulttuurissa
voi lukea Young Jedi's Holocron -blogista (englanniksi).
Tämä lienee yksi syy siihen, ettei kirjan kategoriointi kauhuksi oikein saa minulta vastakaikua. Toinen syy on epäilemättä Stevensonin viktoriaanisessa monen tason kanssa kikkailevassa kirjoitustyylissä: alussa henkilö X selittää henkilö Y:lle, kuinka henkilö Z kertoi tapahtumasta Ö, ja loppuselitys tapahtuu sekin epäsuorasti kirjeen kautta. Ärsyttävää.
Tarina itsessään saisi minusta lisäpontta, jos sen kerronta olisi suorempaa (joskin epäilmättä jossain on tämä sama tarina itse Henry Jekyllin näkökulmasta kerrottuna) ja jos muutoksen tiedettä olisi jotenkin selitetty laajemmin. Ymmärrän kuitenkin, että Stevensonin teksti on aikakautensa tulos myös sisällöltään ja siten hänellä oli eri prioriteetit; tuona aikanahan oli suosittua käyttää kirjallisuutta opetusten jakamiseen, samaan tapaan kuin nykyäänkin satuja käytetään opettamaan lapsille millainen käytös palkitaan ja millaisesta saa satikutia. Jekyllin ja Hyden tapauksessa Stevenson teki hieman mustavalkoisen jaon Jekyllin hyvyyden ja Hyden pahuuden välillä, ja teki pahuudesta nimenomaan epäkristillistä käytöstä, vaikkapa murhan tuomitseminen ei todellakaan ole uskonnon yksinoikeus, saatika kristinuskon.
Pienoisromaanina tämä oli nopea lukukokemus, vaikka mitenkään yllättävä se ei ollut, kauheasta puhumattakaan (pikemminkin tarina etenee dekkarin tavoin). Mutta. Tulipa luettua tämäkin klassikko.
-----
Dr Jekyll and Mr Hyde muualla:
Savon Sanomat
Paloheinän lukupiiriblogi
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogi
Kirjaretket-blogi
Orfeuksen kääntöpiiri -blogi
-----
Scifi-haaste: 12. Hullu tiedemies/Geneettiset kokeilut/Ympäristökatastrofit
-----
Klassikkohaaste
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Klassikkohaaste. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Klassikkohaaste. Näytä kaikki tekstit
Antoine de Saint-Exupéry: The Little Prince
Luettu: 19.10.2012
Alkuperäinen nimi: Le Petit Prince
Käännös: Irene Testot-Ferry
Kuvitus: Antoine de Saint-Exupéry
Klassikkohaasteella jatketaan. Huomautettakoon, että luin Pikku prinssin ensimmäisen kerran jo vajaa kymmenen vuotta sitten; vertailen kokemuksia alempana.
The Little Prince (suom. Pikku prinssi) alkaa, kun kertojamme, taistelupilotti, pakkolaskeutuu keskelle aavikkoa, ilman selviytymistarpeita ja työkaluja joilla korjata lentokoneen moottori. Eräs aamu kertoja herää, kun pikku poika pyytää häneltä piirrosta lampaasta. Poika päätyy auttamaan kertojaa pulassa ja tulee samalla kertoneeksi itsestään, kotitähdestään ja sen "asukeista", matkastaan läpi avaruuden jossa hän oli tavannut yhtä jos toista olentoa.
Aloitetaan selittämällä, miksi suomenkielisenä luin alunperin ranskaksi kirjoitetun kirjan englanninnoksena. Se oli paikalla kirjastossa, kun sitä satuin etsimään. Ja mikäs siinä, kyllähän sen nyt englanniksikin luki, vaikka eittämättä suomenkielisen käännöksenkin voisi joskus lukea.
Mutta asiaan. Mainitsin alussa, että olin lukenut tämän jo kertaallen aiemmin. Olin jo silloin tietoinen, että monille tämä kirja on hyvin erityinen: täynnä viisautta, ymmärrystä, filosofiaa. En kuitenkaan itse sitä siinä nähnyt. Nyt, noin kymmenen vuotta ja toivottavasti edes hieman fiksumpana, aloin nähdä tarinan heidän kannaltaan. Pikku prinssi tuntuu olevan kasvatusopas: kehotus ajatella asioita lasten kannalta, sen kuuluisan laatikon ulkopuolelta. Kehotus välttää niitä ainaisia aikuisten silmiä, jotka keskittyvät rahaan, maineeseen, omistamiseen, valtaan ja teorioihin. Kehotus miettiä, mikä on elämässä tärkeämpää: tehdä sitä mikä tekee itsensä onnelliseksi, vai toimia sen mukaan mitä muut aikuiset ajattelevat. Tämä tuo väistämättä mieleeni erään sitaatin Michael Chabonin Wonder Boys -romaanin filmiversiosta: "What does it matter what other people think? Most people don't think." Toivottavasti muistan tämän kaiken serkkujeni kanssa leikkiessäni ja ennen kaikkea toivottavasti saan selitettyä tämän myös heille. Se saattaisi auttaa heitä välttämään itse tekemiäni virheitä ja tuhlaamaan siinä sivussa vuosia elämästään.
The Little Prince muualla:
Ankin kirjablogi
Taikakirjaimet-blogi
Yöpöydän kirjat -blogi
Luettua-blogi
Amman lukuhetki -blogi
Täydellisyys on ihmisen luomaa -blogi
-----
Klassikkohaaste
Alkuperäinen nimi: Le Petit Prince
Käännös: Irene Testot-Ferry
Kuvitus: Antoine de Saint-Exupéry
Klassikkohaasteella jatketaan. Huomautettakoon, että luin Pikku prinssin ensimmäisen kerran jo vajaa kymmenen vuotta sitten; vertailen kokemuksia alempana.
The Little Prince (suom. Pikku prinssi) alkaa, kun kertojamme, taistelupilotti, pakkolaskeutuu keskelle aavikkoa, ilman selviytymistarpeita ja työkaluja joilla korjata lentokoneen moottori. Eräs aamu kertoja herää, kun pikku poika pyytää häneltä piirrosta lampaasta. Poika päätyy auttamaan kertojaa pulassa ja tulee samalla kertoneeksi itsestään, kotitähdestään ja sen "asukeista", matkastaan läpi avaruuden jossa hän oli tavannut yhtä jos toista olentoa.
Aloitetaan selittämällä, miksi suomenkielisenä luin alunperin ranskaksi kirjoitetun kirjan englanninnoksena. Se oli paikalla kirjastossa, kun sitä satuin etsimään. Ja mikäs siinä, kyllähän sen nyt englanniksikin luki, vaikka eittämättä suomenkielisen käännöksenkin voisi joskus lukea.
Mutta asiaan. Mainitsin alussa, että olin lukenut tämän jo kertaallen aiemmin. Olin jo silloin tietoinen, että monille tämä kirja on hyvin erityinen: täynnä viisautta, ymmärrystä, filosofiaa. En kuitenkaan itse sitä siinä nähnyt. Nyt, noin kymmenen vuotta ja toivottavasti edes hieman fiksumpana, aloin nähdä tarinan heidän kannaltaan. Pikku prinssi tuntuu olevan kasvatusopas: kehotus ajatella asioita lasten kannalta, sen kuuluisan laatikon ulkopuolelta. Kehotus välttää niitä ainaisia aikuisten silmiä, jotka keskittyvät rahaan, maineeseen, omistamiseen, valtaan ja teorioihin. Kehotus miettiä, mikä on elämässä tärkeämpää: tehdä sitä mikä tekee itsensä onnelliseksi, vai toimia sen mukaan mitä muut aikuiset ajattelevat. Tämä tuo väistämättä mieleeni erään sitaatin Michael Chabonin Wonder Boys -romaanin filmiversiosta: "What does it matter what other people think? Most people don't think." Toivottavasti muistan tämän kaiken serkkujeni kanssa leikkiessäni ja ennen kaikkea toivottavasti saan selitettyä tämän myös heille. Se saattaisi auttaa heitä välttämään itse tekemiäni virheitä ja tuhlaamaan siinä sivussa vuosia elämästään.
The stars mean different things for different people. For some they are nothing more than twinkling lights in the sky. For travellers they are guides. For scholars they are food for thought. For my businessman they are wealth. But for everyone the stars are silent. Except from now on just for you... (s. 100)-----
The Little Prince muualla:
Ankin kirjablogi
Taikakirjaimet-blogi
Yöpöydän kirjat -blogi
Luettua-blogi
Amman lukuhetki -blogi
Täydellisyys on ihmisen luomaa -blogi
-----
Klassikkohaaste
L. Frank Baum: The Wonderful Wizard of Oz
Luettu: 9.3.2012
Kuvitus: W.W. Denslow
Paluu klassikoiden pariin pieneksi hetkeksi. Sattui nimittäin käymään niin huonosti että unohtui lounaalle mennessä kirjat kotiin, joten piti käväistä kirjaston kautta nappaamassa mukaan jotain joka sekä muistin olevan lukulistalla että oli myös paikalla.
The Wonderful Wizard of Oz (suom. Ihmemaa Oz, suomennettu myös nimillä Oz-maan taikuri ja Ozin velho) on kaikkien tuntema klassikko, ellei ole tynnyrissä -tai fundisperheessä- sattunut kasvamaan. Dorothy asuu Kansasin laajoilla aroilla tätinsä ja setänsä kanssa, kunnes eräänä päivänä tornado nappaa heidän kotitalonsa mukaansa vieden Dorothyn ja tämän koiran Toton. Lopulta talo laskeutuu täysin outoon paikkaan, liiskaten alleen myös Idän pahan noidan. Idän noidan taikakenkien kera ja Pohjoisen hyvän noidan neuvosta Dorothy lähtee kohti Ozin pääkaupunkia, Smaragdikaupunkia, jossa asuva mahtava velho voisi auttaa Dorothyn takaisin kotiin Kansasiin. Matka Smaragdikaupunkiin on monimutkainen ja mukaan Dorothy saa sydäntä kaipaavan peltimiehen, aivoja kaipaavan variksenpelättimen ja rohkeutta kaipaavan leijonan. Ennen kuin velho suostuu heitä auttamaan, hän vaatii heitä tappamaan Lännen pahan noidan.
Kyllä, olen katsonut tämän pohjalta tehdyn leffan ("Somewhere over the rainbow, the skies are bluuuuue..."). Kirjoitin siitä jopa lyhyen harjoitusesseen, jonka keskeinen teesi oli elokuvan perimmäisen kapitalismin ja materialismin (juu, en keksinyt mitään kunnon aihetta, joten otin Ö-mapin aiheet käyttöön). Kirjana tämä toimii paljon paremmin. Siinä tapahtuu paljon sellaista, mikä elokuvasta oli jätetty pois ja juuri nämä kohdat tuntuvat olevan minulle mielenkiintoisimpia. Edes kirjan mustavalkoisuus ei ärsyttänyt yhtään niin paljoa kuin elokuvaa katsoessa. Ei voi mitään, mutta kun tulin tietoiseksi Wicked-musikaalista ja sen tunnetuimmasta kappaleesta (upotettuna alle), ei Baum voita argumentillaan "no kun se nyt vain on paha ihminen" minua puolelleen. Tämä kun on tosielämässäkin niin harvinaista. Kenties mustavalkoisuus johtuu kirjan kirjoittamisen ajankohdasta. Vuonna 1900, kun tuskin oltiin päästy ajatuksesta pitää lapsia pienikokoisina aikuisina, oltiin jo toisessa ääripäässä, jossa kaikki piti olla yksinkertaistettua. Nykyään taidetaan olla pääsemässä keskitielle tässä asiassa.
Kyllähän tämän mielellään luki. Taidan jatkaa tämän jatko-osilla, sillä kolmas on Fablesin kannalta olennainen tietolähde, kuten 14. osan lukeneet ja erään tietyn noidan nimen googlanneet tietävät. Pitäähän sitä toki ottaa kyseiseen sarjaan hieman aktiivisempi ote, varsinkin kun se on niin hyvä!
-----
The Wonderful Wizard of Oz muualla:
Risingshadow.net
Kuvitus: W.W. Denslow
Paluu klassikoiden pariin pieneksi hetkeksi. Sattui nimittäin käymään niin huonosti että unohtui lounaalle mennessä kirjat kotiin, joten piti käväistä kirjaston kautta nappaamassa mukaan jotain joka sekä muistin olevan lukulistalla että oli myös paikalla.
The Wonderful Wizard of Oz (suom. Ihmemaa Oz, suomennettu myös nimillä Oz-maan taikuri ja Ozin velho) on kaikkien tuntema klassikko, ellei ole tynnyrissä -tai fundisperheessä- sattunut kasvamaan. Dorothy asuu Kansasin laajoilla aroilla tätinsä ja setänsä kanssa, kunnes eräänä päivänä tornado nappaa heidän kotitalonsa mukaansa vieden Dorothyn ja tämän koiran Toton. Lopulta talo laskeutuu täysin outoon paikkaan, liiskaten alleen myös Idän pahan noidan. Idän noidan taikakenkien kera ja Pohjoisen hyvän noidan neuvosta Dorothy lähtee kohti Ozin pääkaupunkia, Smaragdikaupunkia, jossa asuva mahtava velho voisi auttaa Dorothyn takaisin kotiin Kansasiin. Matka Smaragdikaupunkiin on monimutkainen ja mukaan Dorothy saa sydäntä kaipaavan peltimiehen, aivoja kaipaavan variksenpelättimen ja rohkeutta kaipaavan leijonan. Ennen kuin velho suostuu heitä auttamaan, hän vaatii heitä tappamaan Lännen pahan noidan.
Kyllä, olen katsonut tämän pohjalta tehdyn leffan ("Somewhere over the rainbow, the skies are bluuuuue..."). Kirjoitin siitä jopa lyhyen harjoitusesseen, jonka keskeinen teesi oli elokuvan perimmäisen kapitalismin ja materialismin (juu, en keksinyt mitään kunnon aihetta, joten otin Ö-mapin aiheet käyttöön). Kirjana tämä toimii paljon paremmin. Siinä tapahtuu paljon sellaista, mikä elokuvasta oli jätetty pois ja juuri nämä kohdat tuntuvat olevan minulle mielenkiintoisimpia. Edes kirjan mustavalkoisuus ei ärsyttänyt yhtään niin paljoa kuin elokuvaa katsoessa. Ei voi mitään, mutta kun tulin tietoiseksi Wicked-musikaalista ja sen tunnetuimmasta kappaleesta (upotettuna alle), ei Baum voita argumentillaan "no kun se nyt vain on paha ihminen" minua puolelleen. Tämä kun on tosielämässäkin niin harvinaista. Kenties mustavalkoisuus johtuu kirjan kirjoittamisen ajankohdasta. Vuonna 1900, kun tuskin oltiin päästy ajatuksesta pitää lapsia pienikokoisina aikuisina, oltiin jo toisessa ääripäässä, jossa kaikki piti olla yksinkertaistettua. Nykyään taidetaan olla pääsemässä keskitielle tässä asiassa.
Kyllähän tämän mielellään luki. Taidan jatkaa tämän jatko-osilla, sillä kolmas on Fablesin kannalta olennainen tietolähde, kuten 14. osan lukeneet ja erään tietyn noidan nimen googlanneet tietävät. Pitäähän sitä toki ottaa kyseiseen sarjaan hieman aktiivisempi ote, varsinkin kun se on niin hyvä!
-----
The Wonderful Wizard of Oz muualla:
Risingshadow.net
Jules Verne: Journey to the Centre of the Earth
Luettu: 26.1.2012
Alkuperäinen nimi: Voyage au centre de la Terre
Käännös: kääntäjä X, jota Wordsworth-kustantamo ei selvästikään osaa arvostaa
Pyydystin vuoden alussa uuden haasteen, koska edellisissä ei ole vielä läheskään tarpeeksi: scifi-haasteen, jonka peruspostaus löytyy täältä. Tarkoituksena on lukea yksi/kuukausi, ei ehdi tulla kovin kiire. Tammikuun teemana nuorten SF:ksi kategorisoitu.
Journey to the Centre of the Earth (suom. Matka maan keskipisteeseen) on nimensä mukainen kirja. Saksalaisproffa löytää erään vanhan kirjan välistä koodatun viestin, joka auki kirjoitettuna antaa ohjeet paikkaan, jota kautta pääsee luolistoon maapallomme sisässä. Hieman sekä porkkanaa että keppiä käyttämällä professori Liedenbrock saa mukaansa samassa taloudessa asuvan oppipoikansa Axelin ja lähtee matkalle tuntemattomaan. Ensimmäinen pysäkki on Islannissa, jossa tämä vain tiettyyn aikaan sekä päivässä että vuodessa näkyvä luolan suu sijaitsee. Mukaan he palkkaavat myös erään paikallisen oppaan, Hansin. Ja matka alkaa.
Tätä lukiessa sivu sivulta enemmän tuli mieleen Jeff Longin The Descent. Tämä on sen viktoriaaninen kevyt seikkailuversio, tai The Descent tämän realistisempi ja aivan helvetin parempi (pun uninteded) versio. Ymmärrän kyllä kirjan ansiot: aikanaan eli 1874 se oli varmasti varsin jännittävä ja Vernen senaikaisen tieteen rajoissa pysyminen hatunnoston jos toisenkin arvoinen suoritus. Se ei kuitenkaan riitä minulle, sama asia mitä useiden klassikoiden joudun toteamaan. "I don't like you, but it doesn't mean I don't respect you", ja silleen. Ei tämä kuitenkaan Austinin kaltainen ole: tätä oli ihan kiva lukea, vaikka välillä jäikin miettimään, onko Hansilla ollenkaan itsesuojeluvaistoa mitä proffan päätöksiin tulee.
Mutta -ja tärkeä mutta-: Tämäntyyppistähän kokemus suurin piirtein oli niillä, jotka vuosisatoja sitten purjehtivat Uuteen maahan, tai esi-äideilläni jotka jostain keskempää Eurooppaa tänne kylmään Pohjolaan tulivat, tai niillä jotka vuosituhansia sitten ylittivät sen pienen mutta vaarallisen merenkaistaleen ja valloittivat pikku hiljaa koko maailman. Se lienee ollut tämänkin tarinan inspiraationa, laajeneva maailma.
Kaiken kaikkiaan siis ihan mukava lukupätkä, joskaan ei sieltä yllättävimmästä ja nykytiedon mukaan realistisimmasta päästä. Kyllä se kuitenkin klassikkostatuksensa ansaitsee. Tästähän joku vuosi sitten tehtiin 3D-filkka (traileri täällä; ovat näköjään ottaneet muutamia vapauksia). Nyt voisi katsoa senkin. Ja helmikuussa sitten mennään hieman uudemmalla SF-klassikolla.
-----
Journey to the Centre of the Earth muualla:
LukeVille-blogi
5555 luettua kirjaa -blogi
-----
Scifi-haaste: Nuorten SF
Alkuperäinen nimi: Voyage au centre de la Terre
Käännös: kääntäjä X, jota Wordsworth-kustantamo ei selvästikään osaa arvostaa
Pyydystin vuoden alussa uuden haasteen, koska edellisissä ei ole vielä läheskään tarpeeksi: scifi-haasteen, jonka peruspostaus löytyy täältä. Tarkoituksena on lukea yksi/kuukausi, ei ehdi tulla kovin kiire. Tammikuun teemana nuorten SF:ksi kategorisoitu.
Journey to the Centre of the Earth (suom. Matka maan keskipisteeseen) on nimensä mukainen kirja. Saksalaisproffa löytää erään vanhan kirjan välistä koodatun viestin, joka auki kirjoitettuna antaa ohjeet paikkaan, jota kautta pääsee luolistoon maapallomme sisässä. Hieman sekä porkkanaa että keppiä käyttämällä professori Liedenbrock saa mukaansa samassa taloudessa asuvan oppipoikansa Axelin ja lähtee matkalle tuntemattomaan. Ensimmäinen pysäkki on Islannissa, jossa tämä vain tiettyyn aikaan sekä päivässä että vuodessa näkyvä luolan suu sijaitsee. Mukaan he palkkaavat myös erään paikallisen oppaan, Hansin. Ja matka alkaa.
Tätä lukiessa sivu sivulta enemmän tuli mieleen Jeff Longin The Descent. Tämä on sen viktoriaaninen kevyt seikkailuversio, tai The Descent tämän realistisempi ja aivan helvetin parempi (pun uninteded) versio. Ymmärrän kyllä kirjan ansiot: aikanaan eli 1874 se oli varmasti varsin jännittävä ja Vernen senaikaisen tieteen rajoissa pysyminen hatunnoston jos toisenkin arvoinen suoritus. Se ei kuitenkaan riitä minulle, sama asia mitä useiden klassikoiden joudun toteamaan. "I don't like you, but it doesn't mean I don't respect you", ja silleen. Ei tämä kuitenkaan Austinin kaltainen ole: tätä oli ihan kiva lukea, vaikka välillä jäikin miettimään, onko Hansilla ollenkaan itsesuojeluvaistoa mitä proffan päätöksiin tulee.
Mutta -ja tärkeä mutta-: Tämäntyyppistähän kokemus suurin piirtein oli niillä, jotka vuosisatoja sitten purjehtivat Uuteen maahan, tai esi-äideilläni jotka jostain keskempää Eurooppaa tänne kylmään Pohjolaan tulivat, tai niillä jotka vuosituhansia sitten ylittivät sen pienen mutta vaarallisen merenkaistaleen ja valloittivat pikku hiljaa koko maailman. Se lienee ollut tämänkin tarinan inspiraationa, laajeneva maailma.
Kaiken kaikkiaan siis ihan mukava lukupätkä, joskaan ei sieltä yllättävimmästä ja nykytiedon mukaan realistisimmasta päästä. Kyllä se kuitenkin klassikkostatuksensa ansaitsee. Tästähän joku vuosi sitten tehtiin 3D-filkka (traileri täällä; ovat näköjään ottaneet muutamia vapauksia). Nyt voisi katsoa senkin. Ja helmikuussa sitten mennään hieman uudemmalla SF-klassikolla.
-----
Journey to the Centre of the Earth muualla:
LukeVille-blogi
5555 luettua kirjaa -blogi
-----
Scifi-haaste: Nuorten SF
Umberto Eco: Ruusun nimi
Luettu: 9.7.2011
Alkuperäinen nimi: Il nome della rosa
Käännös: Aira Buffa
Ja lisää klassikoita!
Ruusun nimessä matkaamme 1300-luvun italialaiseen benediktiiniläisluostariin englantilaisen fransiskaanimunkki Fra William Baskervillen mukana. Williamia, ex-inkvisiittoria ja loogisista kyvyistään tunnettua munkkia, on pyydetty toimimaan paavin edustajien ja keisarin edustajien välisen neuvottelun neutraalina osapuolena, ja mukanaan tällä on benediktiiniläisnoviisi Adson Melkiläinen. Williamin tehtävälista kuitenkin kasvaa, sillä hieman ennen neuvotteluja eräs luostarin munkeista löydetään kuolleena luostarin alla sijaitsevalla kalliolla. Paavin ja keisarin välinen valtataistelu olisi jo itsessään luostarille hermoja kiristävä tapahtuma, mutta kun joka aamu luostari herää seuraavaan murhaan. Ja kun paavin possen päämiehenä on missä tahansa paholaisen palvelijoita näkevä inkvisiittori.. no, murhat on paras selvittää ennen tyypin saapumista, mikäli neuvotteluissa aiotaan saada jotain aikaiseksi.
Yksi asia, mikä minulle on Klassikkohaasteesta huomannut, on se, miten klassikkostatus tekee kirjasta jotenkin automaattisesti tylsän. Ja jos kirja on vielä tiiliskivi, kuten Ruusun nimi 550 sivullaan, kynnys tarttua kirjaan nousee vielä korkeammaksi. Ja kun laskin kirjan käsistäni, tajusin miten haitallinen tuo em. ilmiö on, sillä pidin Ruusun nimestä hyvin paljon! Moni (ks. alla oleva linkkilista muihin arvioihin) on pitänyt kirjan teologis-filosofisia osia jaaritteluina, mutta minusta ne vain sopivat kokonaisuuteen: kun lopussa saamme tietää murhaajan motiivin, sitä olisi vaikea ymmärtää ilman kirjan, nykymielestämme sangen triviaalien, riidanaiheiden läpikäymistä. Sitä paitsi katolinen kirkkohistoria on minulle ennestään tuntematon aihe (koulussa kun keskityttiin vain luterilaisen kirkon historiaan.. tunnukseton uskonnonopetus, my fat ass!).
Erityisiä ilon hetkiä sain kirjassa käytetyistä, tekstissä kääntämättömistä (mutta kirjan lopussa käännetyistä) latinalaislauseista, joiden aikana sain verestää lukion aikaisia latinan taitoja. Lisäksi Econ pilke silmäkulmassa kirjoitetut lukujen "selitykset" olivat mahtavia. Ajoittain jäin miettimään Williamin minusta outoa käytöstä; kenties Fra Williamin hahmo ei ole sieltä läpimietitymmästä päästä, mutta tämä 1300-luvun aikainen Sherlock Holmes on silti mielenkiintoinen hahmo. Adson käy joskus tosin hermoille, vaikka eihän hänen tapansa hypätä heti yliluonnolliseen selitykseen suoranaisesti hänen vikansa ole, pikemminkin koko senaikaisen kirkkomentaliteetin vika. Tästä erinomainen huomio tuleekin kirjan alkupuolella, kun Adsonin tapaan yliluonnollisia selityksiä preferoiva luostarin apotti yrittää kovasti saadan Williamin myöntämään, että inkvisitiossa noituudesta syytetyt ovat vanhan vihtahousun pauloissa. Ja miettikää, tämä oli tyypin esikoinen!
Kirja on uusintapainos ja osa WSOY:n klassikkosarjaa, ja se käyttää vuoden 1983 suomennosta. Sinänsä suomennos on ihan OK, mutta olisin suonut, että teksti olisi oikoluettu typojen ja pienten kielioppivirheiden takia. On nimittäin harmillista, että näin hyvän kirjan flow'ta häiritsee väärä sijamuoto tai sanan puuttuminen. Kaiken kaikkiaan Ruusun nimi on kuitenkin hienosti erilainen dekkari ja historiallisesti mielenkiintoinen teos, ja se nousee myös painokkaasti suositeltavien kirjojen listalle.
-----
Ruusun nimi muualla:
Kirjavinkit.fi
Amman lukuhetki -blogi*
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Kirjaurakka 2011 -blogi
Perkeleen periskooppi -blogi
* "Selibaatti sopii vain harvoille". AAMEN!
-----
What's in a Name: Plant, which thus concludes this challenge
Alkuperäinen nimi: Il nome della rosa
Käännös: Aira Buffa
Ja lisää klassikoita!
Ruusun nimessä matkaamme 1300-luvun italialaiseen benediktiiniläisluostariin englantilaisen fransiskaanimunkki Fra William Baskervillen mukana. Williamia, ex-inkvisiittoria ja loogisista kyvyistään tunnettua munkkia, on pyydetty toimimaan paavin edustajien ja keisarin edustajien välisen neuvottelun neutraalina osapuolena, ja mukanaan tällä on benediktiiniläisnoviisi Adson Melkiläinen. Williamin tehtävälista kuitenkin kasvaa, sillä hieman ennen neuvotteluja eräs luostarin munkeista löydetään kuolleena luostarin alla sijaitsevalla kalliolla. Paavin ja keisarin välinen valtataistelu olisi jo itsessään luostarille hermoja kiristävä tapahtuma, mutta kun joka aamu luostari herää seuraavaan murhaan. Ja kun paavin possen päämiehenä on missä tahansa paholaisen palvelijoita näkevä inkvisiittori.. no, murhat on paras selvittää ennen tyypin saapumista, mikäli neuvotteluissa aiotaan saada jotain aikaiseksi.
Yksi asia, mikä minulle on Klassikkohaasteesta huomannut, on se, miten klassikkostatus tekee kirjasta jotenkin automaattisesti tylsän. Ja jos kirja on vielä tiiliskivi, kuten Ruusun nimi 550 sivullaan, kynnys tarttua kirjaan nousee vielä korkeammaksi. Ja kun laskin kirjan käsistäni, tajusin miten haitallinen tuo em. ilmiö on, sillä pidin Ruusun nimestä hyvin paljon! Moni (ks. alla oleva linkkilista muihin arvioihin) on pitänyt kirjan teologis-filosofisia osia jaaritteluina, mutta minusta ne vain sopivat kokonaisuuteen: kun lopussa saamme tietää murhaajan motiivin, sitä olisi vaikea ymmärtää ilman kirjan, nykymielestämme sangen triviaalien, riidanaiheiden läpikäymistä. Sitä paitsi katolinen kirkkohistoria on minulle ennestään tuntematon aihe (koulussa kun keskityttiin vain luterilaisen kirkon historiaan.. tunnukseton uskonnonopetus, my fat ass!).
Erityisiä ilon hetkiä sain kirjassa käytetyistä, tekstissä kääntämättömistä (mutta kirjan lopussa käännetyistä) latinalaislauseista, joiden aikana sain verestää lukion aikaisia latinan taitoja. Lisäksi Econ pilke silmäkulmassa kirjoitetut lukujen "selitykset" olivat mahtavia. Ajoittain jäin miettimään Williamin minusta outoa käytöstä; kenties Fra Williamin hahmo ei ole sieltä läpimietitymmästä päästä, mutta tämä 1300-luvun aikainen Sherlock Holmes on silti mielenkiintoinen hahmo. Adson käy joskus tosin hermoille, vaikka eihän hänen tapansa hypätä heti yliluonnolliseen selitykseen suoranaisesti hänen vikansa ole, pikemminkin koko senaikaisen kirkkomentaliteetin vika. Tästä erinomainen huomio tuleekin kirjan alkupuolella, kun Adsonin tapaan yliluonnollisia selityksiä preferoiva luostarin apotti yrittää kovasti saadan Williamin myöntämään, että inkvisitiossa noituudesta syytetyt ovat vanhan vihtahousun pauloissa. Ja miettikää, tämä oli tyypin esikoinen!
Kirja on uusintapainos ja osa WSOY:n klassikkosarjaa, ja se käyttää vuoden 1983 suomennosta. Sinänsä suomennos on ihan OK, mutta olisin suonut, että teksti olisi oikoluettu typojen ja pienten kielioppivirheiden takia. On nimittäin harmillista, että näin hyvän kirjan flow'ta häiritsee väärä sijamuoto tai sanan puuttuminen. Kaiken kaikkiaan Ruusun nimi on kuitenkin hienosti erilainen dekkari ja historiallisesti mielenkiintoinen teos, ja se nousee myös painokkaasti suositeltavien kirjojen listalle.
-----
Ruusun nimi muualla:
Kirjavinkit.fi
Amman lukuhetki -blogi*
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Kirjaurakka 2011 -blogi
Perkeleen periskooppi -blogi
* "Selibaatti sopii vain harvoille". AAMEN!
-----
What's in a Name: Plant, which thus concludes this challenge
Agatha Christie: The Murder of Roger Ackroyd
Luettu: 30.6.2011
Paluu Klassikkohaasteeseen.
The Murder of Roger Ackroyd (suom. Roger Ackroydin murha; suomennettu myös nimillä Odottamaton ratkaisu ja 9:10) on neljäs Hercule Poirot -dekkari. Tällä kertaa paikallinen äveriäs herrasmies, Roger Ackroyd, löydetään lukitusta huoneestaan murhattuna eräiden illallisjuhlien jälkeen: Ackroydin niskasta törröttää hopeinen tikari. Eläkkeelle siirtynyt, samaiseen kylään muuttanut Poirot päätyy tutkimaan rikosta murhatun veljentyttären pyynnöstä, naapurin lekuri -ja tarinan kertoja- aisaparinaan.
Dame Agathan dekkareita pyritään aika ajoin arvottamaan: mikä on Christien paras kirja ja miksi. Listoilla melko korkealle tuppaa nousemaan Roger Ackroydin murha, mutta nyt sen luettuani en ihan ymmärrä miksi. Ilmeisesti kirjan loppuratkaisu oli aikanaan kirjallisesti uusi, mutta meille Kova laki/C.S.I./Dexter/etc. -kasvateille kirjan rakenne ei ole sieltä monimutkaisemmasta päästä. Tästä huolimatta loppuun kirjan luettuani olin itsestäni hieman ylpeä, koska olin epäillyt murhaajaa jo kirjan puolivälistä asti. Ylpeä ja pirteä, jopa siinä määrin etten ollut vastaantuleville mormoneille ilkeä.
No, tulipa tämäkin luettua, vaikka pidän Ten Little Niggersista edelleen eniten.
-----
The Murder of Roger Ackroyd muualla:
Uusi Kuu -blogi
Ofelia Outolintu -blogi
Paluu Klassikkohaasteeseen.
The Murder of Roger Ackroyd (suom. Roger Ackroydin murha; suomennettu myös nimillä Odottamaton ratkaisu ja 9:10) on neljäs Hercule Poirot -dekkari. Tällä kertaa paikallinen äveriäs herrasmies, Roger Ackroyd, löydetään lukitusta huoneestaan murhattuna eräiden illallisjuhlien jälkeen: Ackroydin niskasta törröttää hopeinen tikari. Eläkkeelle siirtynyt, samaiseen kylään muuttanut Poirot päätyy tutkimaan rikosta murhatun veljentyttären pyynnöstä, naapurin lekuri -ja tarinan kertoja- aisaparinaan.
Dame Agathan dekkareita pyritään aika ajoin arvottamaan: mikä on Christien paras kirja ja miksi. Listoilla melko korkealle tuppaa nousemaan Roger Ackroydin murha, mutta nyt sen luettuani en ihan ymmärrä miksi. Ilmeisesti kirjan loppuratkaisu oli aikanaan kirjallisesti uusi, mutta meille Kova laki/C.S.I./Dexter/etc. -kasvateille kirjan rakenne ei ole sieltä monimutkaisemmasta päästä. Tästä huolimatta loppuun kirjan luettuani olin itsestäni hieman ylpeä, koska olin epäillyt murhaajaa jo kirjan puolivälistä asti. Ylpeä ja pirteä, jopa siinä määrin etten ollut vastaantuleville mormoneille ilkeä.
No, tulipa tämäkin luettua, vaikka pidän Ten Little Niggersista edelleen eniten.
-----
The Murder of Roger Ackroyd muualla:
Uusi Kuu -blogi
Ofelia Outolintu -blogi
William Shakespeare: The Tempest
Luettu: 26.5.2011
Jatkan pitkästä aikaa klassikkohaasteella, jossa helpoimmin lähestyttävä kirjailija on Bardi.
The Tempest (suom. Myrsky) on Shakespearen viimeisiä näytelmiä. Milanon herttua Antonio, Napolin kuningas ja heidän possensa ajavat myrskyssä karille ja pelastuvat läheiselle saarelle. Heitä odottaa siellä yllätys, sillä Prospero (Antonion veli ja Milanon valtaistuimelta heitetty, oikea herttua) on valmis takaisinmaksuun. Hän jakaa porukan osiin ja uskottelee kullekin kaikkien muiden olevan kuolleita. Pahimman iskun saa Napolin kuningas, joka uskoo poikansa Ferdinandin makaavan meren pohjassa. Koska Prospero tyttärineen ja palvelijoineen pysyy varjossa, selvinneiden välillä alkaa valtataistelu: kuka takaisin mantereelle päästyään on herttua, kuka kuningas ja kuka hallitsee tätä mysteeristä saarta? Kaiken tanimisen ja juonittelun ohella Ferdinand tulee tavanneeksi Prosperon tyttären ja rakastuu tähän päätä pahkaa, ja sama toisinpäin.
Bardin juonet tuppaavat olemaan kovin tylsiä, luultavasti siksi, että näytelmät lukemattomatkin tietävät juonikuviot melko hyvin. Näinpä yllätyksiä ei sillä saralla kauheasti ole tiedossa, mutta onneksi sitä voikin keskittyä kieleen. Luin Longman Literature -version Tempestista, jossa kieli oli pidetty melko samana, vaikka enimpiä kirjoitusvirheitä (siis nykykieliopin mukaan virheitä) oli muokattu nykyenglannimmaksi. Yksi pääkriteereitä Shakespearen näytelmien eri versioiden välillä valitessani on juuri tuo kieli ja erityisesti sitä selventävä sanasto. Tässä versiossa sanasto oli viereisellä sivulla, mikä teki lukemisesta varsin mukavaa; mikään ei ole ärsyttävämpää kuin lehteillä aina takasivuille etsimään senhetkisen sanan nykymerkitystä.
Lisäksi Longman tarjoaa alkuun melko simppelin johdannon: Bardin elämää, näytelmien aikataulutusta jne. Hieman outoa on laittaa heti johdantoon lukuisia esimerkkejä näytelmän kielen tulkinnasta; luulisi, että lukijan lukukokemuksen parantamiseksi hänen annettaisiin itse saada se löytämisen riemu, kun huomaa vaikkapa proosan ja blank versen käytön eron. No, kenties (oikeutetusti) ajatellaan, että Bardin näytelmissä on tarpeeksi paljon materiaalia syvempäänkin tulkintaan, jolloin kaikkein katetuimmat tulkinnat voidaan lisätä heti alkuun. Ei sitä pyörää tarvitse jokaisen erikseen keksiä. Plussaa vielä Longmanille lopussa olevasta opiskelusivuista, joissa on kysymyksiä, hahmoanalyyseja ja muuta kivaa. Ja onpa siellä vieläpä testi, kuinka paljon lukemastaan tekstistä muistaa. :)
Post scriptum: Tempestista on tehty myös mangasovitus, kuten monista muistakin Shakespearen näytelmistä. Omani on Manga Shakespeare -sarjaa SelfMadeHero-kustantamolta. Kuvituksesta vastaa Paul Duffield, editoinnista Richard Appignanesi ja kieli on englanti. Sovitus on sinällään mielenkiintoinen, sillä Manga Shakespeare tuo näytelmät nykyaikaan. The Tempestissa tämä tarkoittaa taustaa, jossa energiakriisi on heittänyt ihmiskunnan takaisin pimeälle keskiajalle, jossa ympäristöä koristavat ruosteiset tehdasmiljööt ja saastuneen luonnon. Suosittelen lukemaan näitä mangaversioita, mikäli itse näytelmäteksti tuntuu jostain syystä puisevalta.
Alla vielä viekkuun Sibeliuksen sävellystä tähän samaiseen näytelmään. Sopii myös tähän päivään, kun viikon helleaallon jälkeen vihdoin sataa!
-----
The Tempest muualla:
Hannu Marttilan blogi
Jatkan pitkästä aikaa klassikkohaasteella, jossa helpoimmin lähestyttävä kirjailija on Bardi.
The Tempest (suom. Myrsky) on Shakespearen viimeisiä näytelmiä. Milanon herttua Antonio, Napolin kuningas ja heidän possensa ajavat myrskyssä karille ja pelastuvat läheiselle saarelle. Heitä odottaa siellä yllätys, sillä Prospero (Antonion veli ja Milanon valtaistuimelta heitetty, oikea herttua) on valmis takaisinmaksuun. Hän jakaa porukan osiin ja uskottelee kullekin kaikkien muiden olevan kuolleita. Pahimman iskun saa Napolin kuningas, joka uskoo poikansa Ferdinandin makaavan meren pohjassa. Koska Prospero tyttärineen ja palvelijoineen pysyy varjossa, selvinneiden välillä alkaa valtataistelu: kuka takaisin mantereelle päästyään on herttua, kuka kuningas ja kuka hallitsee tätä mysteeristä saarta? Kaiken tanimisen ja juonittelun ohella Ferdinand tulee tavanneeksi Prosperon tyttären ja rakastuu tähän päätä pahkaa, ja sama toisinpäin.
Bardin juonet tuppaavat olemaan kovin tylsiä, luultavasti siksi, että näytelmät lukemattomatkin tietävät juonikuviot melko hyvin. Näinpä yllätyksiä ei sillä saralla kauheasti ole tiedossa, mutta onneksi sitä voikin keskittyä kieleen. Luin Longman Literature -version Tempestista, jossa kieli oli pidetty melko samana, vaikka enimpiä kirjoitusvirheitä (siis nykykieliopin mukaan virheitä) oli muokattu nykyenglannimmaksi. Yksi pääkriteereitä Shakespearen näytelmien eri versioiden välillä valitessani on juuri tuo kieli ja erityisesti sitä selventävä sanasto. Tässä versiossa sanasto oli viereisellä sivulla, mikä teki lukemisesta varsin mukavaa; mikään ei ole ärsyttävämpää kuin lehteillä aina takasivuille etsimään senhetkisen sanan nykymerkitystä.
Lisäksi Longman tarjoaa alkuun melko simppelin johdannon: Bardin elämää, näytelmien aikataulutusta jne. Hieman outoa on laittaa heti johdantoon lukuisia esimerkkejä näytelmän kielen tulkinnasta; luulisi, että lukijan lukukokemuksen parantamiseksi hänen annettaisiin itse saada se löytämisen riemu, kun huomaa vaikkapa proosan ja blank versen käytön eron. No, kenties (oikeutetusti) ajatellaan, että Bardin näytelmissä on tarpeeksi paljon materiaalia syvempäänkin tulkintaan, jolloin kaikkein katetuimmat tulkinnat voidaan lisätä heti alkuun. Ei sitä pyörää tarvitse jokaisen erikseen keksiä. Plussaa vielä Longmanille lopussa olevasta opiskelusivuista, joissa on kysymyksiä, hahmoanalyyseja ja muuta kivaa. Ja onpa siellä vieläpä testi, kuinka paljon lukemastaan tekstistä muistaa. :)
Post scriptum: Tempestista on tehty myös mangasovitus, kuten monista muistakin Shakespearen näytelmistä. Omani on Manga Shakespeare -sarjaa SelfMadeHero-kustantamolta. Kuvituksesta vastaa Paul Duffield, editoinnista Richard Appignanesi ja kieli on englanti. Sovitus on sinällään mielenkiintoinen, sillä Manga Shakespeare tuo näytelmät nykyaikaan. The Tempestissa tämä tarkoittaa taustaa, jossa energiakriisi on heittänyt ihmiskunnan takaisin pimeälle keskiajalle, jossa ympäristöä koristavat ruosteiset tehdasmiljööt ja saastuneen luonnon. Suosittelen lukemaan näitä mangaversioita, mikäli itse näytelmäteksti tuntuu jostain syystä puisevalta.
Alla vielä viekkuun Sibeliuksen sävellystä tähän samaiseen näytelmään. Sopii myös tähän päivään, kun viikon helleaallon jälkeen vihdoin sataa!
-----
The Tempest muualla:
Hannu Marttilan blogi
George Orwell: Animal Farm
Luettu: 23.9.2010
Animal Farm (suom. Eläinten vallankumous) on suomenkieliseltä nimeltään varsin kaikenkattava. Jossain Englannin periferiassa on kylä, jossa on maatilan, joka kulkee nimellä Manor Farm. Farmin eläimet saavat kylläkseen juopon ja ahneen omistajansa edesottamuksista, joten he valtaavat maatilan itselleen. Farmin ideologiseksi perustaksi tulee edesmenneen ja paljon rakastetun hevosen enneunen sosialistinen paratiisi ja eläimet haaveileivat eläkkeestä, lämmitetyistä pilttuista ja riittävästä ruoasta. Ikävä kyllä kaikki ei mene putkeen. Siat ovat eläimistä älykkäimpiä, joten he ottavat farmin pyörittämisen kontolleen. Alun demokratian yrittely saa pahasti turpaansa, kun vallanhimoinen diktaattorisika Napoleon kouluttaa itselleen salassa oman armeijansa, jolloin voi syrjäyttää muut siat, muun muassa idealistisen demokratiasika Snowballin. Ja koska muut eläimet ovat lyhytmuistisia ja/tai niiden kanootista puuttuu muutama intiaani, Napoleon ottaa ohjat käsiinsä kirjan tunnetun loppuvirkkeensä mukaisin tuloksin.
Luin Animal Farmin ensimmäisen kerran sellaiset neljä, viisi vuotta sitten, silloin suomeksi. Muistan kuinka kirja oli pienestä koostaan huolimatta niin hyvä. Pelkäsin hieman, että uusintalukeminen latistaisi muistoja, mutta eikä mitään! En ihmettele yhtään, miksi kirja on klassikon asemassa. Hmm... kansanedustajilla pitäisi olla paitsi laatutesti, samalla tavalla kuin opettajilla, lääkäreillä, asianajajilla on taustakoulutus. Mitä suurempi valta aiheuttaa vahinkoa, sitä suuremmalla syyllä tietty tietopohja tulisi olla, oli se sitten virallisesta opinahjosta tai ei, kunhan on. Ja mikäpäs sen enempää vahinkoa voi niin laajalti aiheuttaa, kuin kahden sadan apinan lauma? Ehdottaisin kyseisen laatutestin tenttikirjaksi muun muassa Animal Farmia, joka itseoikeutetusti kuuluisi sille listalle. Itse asiassa... kaikkien äänestäjien pitäisi se lukea. Ehkäpä sitten ymmärrettäisiin politiikan seuraamisen tärkeys, poliitikkojen pommittaminen kysymyksillä, avoimuuden vaade, laajan yhteiskunnallisen tiedon tarve. Ehkäpä silloin äänestysprosentti ei olisi kiinni jostain niinkin triviaalista kuin säästä!
Post scriptum: Mielenkiintoinen sivuhuomio kirjan alkupuheesta. Kirjan ranskannoksessa Napoleonin nimi oli vaihdettu Cesariksi ja monissa käännöksissä tekstiä sensuroitu "siistimmäksi". Kuinka säälittäväksi homma voi mennä, jos ei edes hahmon nimeä kestetä?
-----
Animal Farm muualla:
Perkeleen periskooppi -blogi
No one believes more firmly than Comrade Napoleon that all animals are equal. He would be only too happy to let you make your decisions for yourselves. But sometimes you might make the wrong decisions, comrades, and then where should we be? (Squeler, Napoleonin PR-vastaava, s. 37)Itselleni taannoin asettamassa Klassikkohaasteessa oli mukana myös kirjoja, jotka olen aiemmin lukenut. Kertaus on kuitenkin aina mannaa, etenkin kun kyseessä on Orwell ja Animal Farm.
Animal Farm (suom. Eläinten vallankumous) on suomenkieliseltä nimeltään varsin kaikenkattava. Jossain Englannin periferiassa on kylä, jossa on maatilan, joka kulkee nimellä Manor Farm. Farmin eläimet saavat kylläkseen juopon ja ahneen omistajansa edesottamuksista, joten he valtaavat maatilan itselleen. Farmin ideologiseksi perustaksi tulee edesmenneen ja paljon rakastetun hevosen enneunen sosialistinen paratiisi ja eläimet haaveileivat eläkkeestä, lämmitetyistä pilttuista ja riittävästä ruoasta. Ikävä kyllä kaikki ei mene putkeen. Siat ovat eläimistä älykkäimpiä, joten he ottavat farmin pyörittämisen kontolleen. Alun demokratian yrittely saa pahasti turpaansa, kun vallanhimoinen diktaattorisika Napoleon kouluttaa itselleen salassa oman armeijansa, jolloin voi syrjäyttää muut siat, muun muassa idealistisen demokratiasika Snowballin. Ja koska muut eläimet ovat lyhytmuistisia ja/tai niiden kanootista puuttuu muutama intiaani, Napoleon ottaa ohjat käsiinsä kirjan tunnetun loppuvirkkeensä mukaisin tuloksin.
Luin Animal Farmin ensimmäisen kerran sellaiset neljä, viisi vuotta sitten, silloin suomeksi. Muistan kuinka kirja oli pienestä koostaan huolimatta niin hyvä. Pelkäsin hieman, että uusintalukeminen latistaisi muistoja, mutta eikä mitään! En ihmettele yhtään, miksi kirja on klassikon asemassa. Hmm... kansanedustajilla pitäisi olla paitsi laatutesti, samalla tavalla kuin opettajilla, lääkäreillä, asianajajilla on taustakoulutus. Mitä suurempi valta aiheuttaa vahinkoa, sitä suuremmalla syyllä tietty tietopohja tulisi olla, oli se sitten virallisesta opinahjosta tai ei, kunhan on. Ja mikäpäs sen enempää vahinkoa voi niin laajalti aiheuttaa, kuin kahden sadan apinan lauma? Ehdottaisin kyseisen laatutestin tenttikirjaksi muun muassa Animal Farmia, joka itseoikeutetusti kuuluisi sille listalle. Itse asiassa... kaikkien äänestäjien pitäisi se lukea. Ehkäpä sitten ymmärrettäisiin politiikan seuraamisen tärkeys, poliitikkojen pommittaminen kysymyksillä, avoimuuden vaade, laajan yhteiskunnallisen tiedon tarve. Ehkäpä silloin äänestysprosentti ei olisi kiinni jostain niinkin triviaalista kuin säästä!
Post scriptum: Mielenkiintoinen sivuhuomio kirjan alkupuheesta. Kirjan ranskannoksessa Napoleonin nimi oli vaihdettu Cesariksi ja monissa käännöksissä tekstiä sensuroitu "siistimmäksi". Kuinka säälittäväksi homma voi mennä, jos ei edes hahmon nimeä kestetä?
-----
Animal Farm muualla:
Perkeleen periskooppi -blogi
Guy de Maupassant: Yön tarinat
Luettu: 13.7.2010
Alkuperäinen nimi: - (kyseessä monesta eri julkaisusta koottu kokoelma)
Käännös: Janne Staffans englanninkielisestä käännöksestä
Klassikkohaasteen uutuudenviehätyksen inspiroimana tartuin novelleistaan tunnetun ranskalaiskirjailijan kauhunovellikokoelmaan. Itse asiassa taisin kyseisen haasteen kommenteissa sanoa, että en löytänyt kirjaston hakukoneella kuin tämän kokoelman, mikä on puoliksi totta. Yön tarinat oli itse asiassa ainut hakutulos Maupassant, Guy de-haulla, mutta kirjastossa haahuillessani löysin useammankin Maupassant-teoksen. Ilmeisesti tyypin nimellä on useampi kirjoitusasu... no, ehkäpä jatkan muiden Maupassant'n kirjojen kanssa joskus hamassa tulevaisuudessa.
Yön tarinat on kokoelma de Maupassant'n kauhuksi jollain tapaa luokiteltavista novelleista. Kaiken kaikkiaan mukana on kuusitoista eri novellia.
Toisin kuin melkein aikalaisensa Edgar Allan Poe, de Maupassant'in kiinnostus suuntautuu yliluonnollisten tapahtumien sijaan pikemminkin ihmisen psyykeeseen, joka luo ahdostuksen ja pelon kautta illuusion yliluonnollisesta. Ja vaikka luulisi, että pitäisin tästä (ja tietenkin kirjailijan itsensä omasta kohtalosta), en voi olla miettimättä Poeta. Nämä kaksi muistuttavat toisiaan, mutta odotuksista huolimatta de Maupassant ei pääse Poen rinnalle. Yksittäiset tarinat ovat kuitenkin aika lähellä; henkilökohtaisesti pidin eniten proto-Hohdosta, 'Majatalosta'. Paniikkihäiriöisenä haluaisin nostaa esiin myös 'Yö Pariisissa' -tarinan, joka on tähänastisen lukemani kaunokirjallisuuden paras kuvaus paniikkikohtauksen minulle aiheuttavasta alienaation tunteesta (vaikkei se tarinan kaltaiseksi kauhuksi etenekään).
Suurin osa de Maupassant'iin suuntaamastani nihkeydestä johtuu logiikasta, tai sen puutteesta. Useassa kohdin jään miettineeksi käyttäytyisikö ihminen tosiaan noin kaiken järjen vastaisesti, mikäli kaikki huonekalut lähtisivät itsestään lätkimään kartanosta (tirsk... anteeksi, en voi olla pitämättä tuota tarinaa tahattoman koomisena, se kun ei ole ollenkaan kammottava)? Toisaalta tulee pitää mielessä aikakausi: de Maupassant eli 1800-luvun loppupuoliskolla, valaistumisen ja tieteen todellisen kultakauden välisellä ajalla, mutta psykologian (ja Freudin) kasvun ajalla. Ehkäpä minulta vain puuttuu kyky eläytyä sen ajan mielentilaan. Hyvä, etten halua näyttelijäksi. :)
Post scriptum: Lukemani kirja (se fyysinen) on vuodelta 1989. Selvästikään kovin moni ei sitä ole hetkeen avannut, sen verran vanhan kirjan tuoksua leyhähti kirjan avatessa ja sen keltaisia lehtiä käänneltäessä (ja joillekin pienen pienillä kielivalinnoille hymyillessä). Ei Kindellä ole tässä pelissä juurikaan sijaa minun silmissäni. Real Books Rock! E-books, schme-books!
-----
Yön tarinat muualla:
Dolce far niente -blogi
Alkuperäinen nimi: - (kyseessä monesta eri julkaisusta koottu kokoelma)
Käännös: Janne Staffans englanninkielisestä käännöksestä
Klassikkohaasteen uutuudenviehätyksen inspiroimana tartuin novelleistaan tunnetun ranskalaiskirjailijan kauhunovellikokoelmaan. Itse asiassa taisin kyseisen haasteen kommenteissa sanoa, että en löytänyt kirjaston hakukoneella kuin tämän kokoelman, mikä on puoliksi totta. Yön tarinat oli itse asiassa ainut hakutulos Maupassant, Guy de-haulla, mutta kirjastossa haahuillessani löysin useammankin Maupassant-teoksen. Ilmeisesti tyypin nimellä on useampi kirjoitusasu... no, ehkäpä jatkan muiden Maupassant'n kirjojen kanssa joskus hamassa tulevaisuudessa.
Yön tarinat on kokoelma de Maupassant'n kauhuksi jollain tapaa luokiteltavista novelleista. Kaiken kaikkiaan mukana on kuusitoista eri novellia.
Toisin kuin melkein aikalaisensa Edgar Allan Poe, de Maupassant'in kiinnostus suuntautuu yliluonnollisten tapahtumien sijaan pikemminkin ihmisen psyykeeseen, joka luo ahdostuksen ja pelon kautta illuusion yliluonnollisesta. Ja vaikka luulisi, että pitäisin tästä (ja tietenkin kirjailijan itsensä omasta kohtalosta), en voi olla miettimättä Poeta. Nämä kaksi muistuttavat toisiaan, mutta odotuksista huolimatta de Maupassant ei pääse Poen rinnalle. Yksittäiset tarinat ovat kuitenkin aika lähellä; henkilökohtaisesti pidin eniten proto-Hohdosta, 'Majatalosta'. Paniikkihäiriöisenä haluaisin nostaa esiin myös 'Yö Pariisissa' -tarinan, joka on tähänastisen lukemani kaunokirjallisuuden paras kuvaus paniikkikohtauksen minulle aiheuttavasta alienaation tunteesta (vaikkei se tarinan kaltaiseksi kauhuksi etenekään).
Suurin osa de Maupassant'iin suuntaamastani nihkeydestä johtuu logiikasta, tai sen puutteesta. Useassa kohdin jään miettineeksi käyttäytyisikö ihminen tosiaan noin kaiken järjen vastaisesti, mikäli kaikki huonekalut lähtisivät itsestään lätkimään kartanosta (tirsk... anteeksi, en voi olla pitämättä tuota tarinaa tahattoman koomisena, se kun ei ole ollenkaan kammottava)? Toisaalta tulee pitää mielessä aikakausi: de Maupassant eli 1800-luvun loppupuoliskolla, valaistumisen ja tieteen todellisen kultakauden välisellä ajalla, mutta psykologian (ja Freudin) kasvun ajalla. Ehkäpä minulta vain puuttuu kyky eläytyä sen ajan mielentilaan. Hyvä, etten halua näyttelijäksi. :)
Post scriptum: Lukemani kirja (se fyysinen) on vuodelta 1989. Selvästikään kovin moni ei sitä ole hetkeen avannut, sen verran vanhan kirjan tuoksua leyhähti kirjan avatessa ja sen keltaisia lehtiä käänneltäessä (ja joillekin pienen pienillä kielivalinnoille hymyillessä). Ei Kindellä ole tässä pelissä juurikaan sijaa minun silmissäni. Real Books Rock! E-books, schme-books!
-----
Yön tarinat muualla:
Dolce far niente -blogi
Klassikkohaaste
Monivuotinen tavoitteeni on ollut koota listaa niistä maailmankirjallisuuden ja suomalaisen kirjallisuuden klassikoista, jotka olisi erittäin hyvä yleissivistyksen kannalta lukea. Olen muokannut listaa luentojen, muiden blogien, monien kirjalistojen ja muun perusteella. Näin kesän kynnyksellä päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja postata kyseisen listan raakaversion tänne. Perusteena listalle päässeillä on se, että kutakin kirjailijaa kohden on vain yksi tai kaksi keskenään vaihtoehtoista teosta, kaikki ovat fiktiota, kaikki ovat siinä tilassa että ne lasketaan automaattisesti klassikoiksi, eikä kyse ole katsojasta. Tarkkana olen ajan kanssa; parin teoksen kirjailijat ovat vielä hengissä, mutta pääpaino on kuolleilla kynäilijöillä sillä heidän kohdallaan on vähemmän kinastelua klassikkoasemasta. Ennen kaikkea, keskiverron ylioppilaan tulisi olla kuullut näistä kaikista. Ongelmana on tosin se, että aikani äidinkielen ja kirjallisuuden maailmankirjallisuus oli kovin Eurooppa/Amerikka-painotteista ja nykyinen kurssikirja tarjoilee jopa japanilaista kirjallisuutta. Kuten listasta näkyy, perustin listan viimeisimmän näkemäni kurssikirjan kivijalalle.
Mutta. Mikäli listasta puuttuu teidän mielestänne jokin olennainen kirja tai olen listannut jotain täysin pöljää, kertokaa se kommenteissa! Aina parempi, jos pystyt sen perustelemaan. Tämä on ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus listan muokkaamiseksi, sillä -kokemuksen syvä rintaääni puhuu- muutoin lisään listaan vähintään kaksi uutta aina yhden luettuani. Listan ulkopuolelle jää väistämättä kirjoja, jotka kuuluisivat siellä olla, etenkin tämän perinteisen EuroAmerikka-akselin ulkopuolisia kirjoja.
Maailmankirjallisuus
Aisopos: Faabelit
Alcott, L.M: Pikku naisia
Alighieri, Dante: Jumalainen näytelmä
Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo
Baudelaire, Charles: Pahan kukkia
Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz
Beckett, Samuel: Watt
Blake, William: Taivaan ja helvetin avioliitto
Brecht, Bertolt: Galilein elämä
Brontë, Charlotte: Kotiopettajattaren romaani
Brontë, Emily: Humiseva harju
Boccaccio, Giovanni: Decamerone
Borges, J.L: Haarautuvien polkujen puutarha
Bradbury, Ray: Fahrenheit 451
Bulgakov, Mihail: Saatana saapuu Moskovaan
Burroughs, Edgar Rice: Tarzan, apinoiden kuningas
Camus, Albert: Sivullinen
Carcia Marquez, Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys
Carol, Lewis: Liisa Ihmemaassa
Cervantes, Miguel de: Don Quijote
Chaucer, Geoffrey: Canterburyn tarinoita
Christie, Agatha: Roger Ackroydin murha
Conrad, Joseph: Pimeyden sydän
Defoe, Daniel: Robinson Crusoe
Dickens, Charles: Oliver Twist tai David Copperfield
Dostojevski, Fjodor: Rikos ja rangaistus
Doyle, Arthur Conan: Sherlock Holmes
Dumas, Alexander Sr: Kolme muskettisoturia tai Monte Criston kreivi
Eco, Umberto: Ruusun nimi
Eliot, T.S: Autio maa
Faulkner, William: Kun tein kuolemaa
Flaubert, Gustave: Rouva Bovary
France, Anatole: Kuningatar Hanhenjalan ravintola tai Enkelten kapina
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja
Golding, William: Kärpästen herra
Goethe, J.W. von: Nuoren Wertherin kärsimykset
Gogol, Nikolai: Kuolleet sielut
Grahame, Kenneth: Kaislikossa suhisee
Harper, Lee: Kuin surmaisi satakielen
Hawthorne, Nathaniel: Tulipunainen kirjain
Heller, Joseph: Me sotasankarit
Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri
Hesse, Herman: Lasihelmipeli tai Arosusi
Homeros: Ilias tai Odysseia
Hugo, Victor: Kurjat
Huxley, Aldous: Uusi, uljas maailma
Ibsen, Henrik: Nukkekoti
Ishiguro, Kazuo: Pitkän päivän ilta
James, Henry: Naisen muotokuva
Joyce, James: Odysseus tai Dublinilaisia
Kafka, Franz: Oikeusjuttu tai Linna
Kawabata, Yasunari: Kämmenenkokoisia tarinoita
Kazantzákis, Nikos: Kristuksen viimeinen houkutus
Kipling, Rudyard: Viidakkokirja
Lawrence, D.H: Lady Chatterleyn rakastaja
Leroux, Gaston: Oopperan kummitus
Lewis, C.S: Taikurin sisarenpoika tai Paholaisen kirjeopisto
Machiavelli, Niccolo: Ruhtinas
Mailer, Norman: Alastomat ja kuolleet
Mann, Thomas: Kuolema Venetsiassa
Marlowe, Christopher: Tohtori Faustus
Maupassant, Guy de: Yön tarinoita
Melville, Herman: Moby Dick
Miller, Henry: Ravun kääntöpiiri tai Kauriin kääntöpiiri
Milton, John: Kadotettu paratiisi
Mishima, Yukio: Kultainen temppeli
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää
Molière: Tartuffe tai Saituri
Morrison, Toni: Minun kansani, minun rakkaani
Nabokov, Vladimir: Lolita
Nietzsche, Friedrich: Näin puhui Zarathustra
Ooka, Shohei: Tulia tasangolla
Orwell, George: 1984 tai Eläinten vallankumous
Ovidius: Metamorfooseja
Pasternakin, Boris: Tohtori Zivago
Poe, Edgar Allan: Kootut kertomukset
Proust, Marcel: Kadonnutta aikaa etsimässä
Rousseau, Jean-Jacques: Émile
Rushdie, Salman: Keskiyön lapset tai Saatanalliset säkeet
Sade, Markiisi de: Justine
Saint-Exupéry, Antoine: Pikku prinssi
Salinger, J.D: Sieppari ruispellossa
Sapho: Iltatähti, häälaulu
Sartre, Jean-Paul: Inho
Shakespeare, William: Macbeth tai Romeo ja Julia tai Kesäyön unelma tai Myrsky tai Hamlet
Shaw, C.B: Pygmalion
Shelley, Mary: Frankenstein
Sofokles: Kuningas Oidipus
Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirin saaristo tai Ivan Denisovitsin päivä
Steinbeck, John: Vihan hedelmät tai Miehiä ja hiiriä
Stevenson, R.L: Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde tai Aarresaari
Strindberg, August: Hullun puolustuspuhe tai Punainen huone
Stocker, Bram: Dracula
Stowe, Harriet Beecher: Setä Tuomon tupa
Swift, Jonathan: Gulliverin matkat
Thoreau, H.D: Elämää metsässä
Tolkien, J.R.R: Taru sormusten herrasta
Tolstoi, Leo: Anna Karenina tai Sota ja rauha
Tsehov, Anton: Kaksintaistelu tai Lokki
Twain, Mark: Huckleberry Finnin seikkailut
Vergilius: Aeneis
Verne, Jules: Matka maailman ympäri 80 päivässä tai Matka maan keskipisteeseen
Voltaire: Candide
Vonnegut, Kurt: Teurastamo 5
Wells, H.G: Maailmojen sota tai Näkymätön mies tai Aikakone
Wilde, Oscar: Dorian Grayn muotokuva
Woolf; Virginia: Orlando tai Mrs. Dalloway
Zola, Émile: Nana
Suomi
Aho, Juhani: Juha
Canth, Minna: Työmiehen vaimo
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase
Jansson, Tove: Muumipeikko ja pyrstötähti tai Kuinkas sitten kävikään?
Kallas, Aino: Sudenmorsian
Kianto, Ilmari: Punainen viiva
Kilpi, Volter: Alastalon salissa
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä
Lassila, Maiju: Tulitikkuja lainaamassa
Lehtonen, Joel: Putkinotko
Leino, Eino: Helkavirsiä
Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla tai Tuntematon sotilas
Lönnrot, Elias: Kalevala
Meri, Veijo: Manillaköysi
Mukka, Timo K: Maa on syntinen laulu
Onerva, L: Mirdja
Paasilinna, Arto: Jäniksen vuosi
Päätalo, Kalle: Koilismaa tai Iijoki
Runeberg, J.L: Vänrikki Stoolin tarinat
Salama, Hannu: Juhannustanssit
Sillanpää, F.E: Nuorena nukkunut
Södergran, Edith: Runoja
Waltari, Mika: Sinuhe, egyptiläinen
Näin ollen julistan Klassikkohaasteen heitetyksi allekirjoittaneelle!
Mutta. Mikäli listasta puuttuu teidän mielestänne jokin olennainen kirja tai olen listannut jotain täysin pöljää, kertokaa se kommenteissa! Aina parempi, jos pystyt sen perustelemaan. Tämä on ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuus listan muokkaamiseksi, sillä -kokemuksen syvä rintaääni puhuu- muutoin lisään listaan vähintään kaksi uutta aina yhden luettuani. Listan ulkopuolelle jää väistämättä kirjoja, jotka kuuluisivat siellä olla, etenkin tämän perinteisen EuroAmerikka-akselin ulkopuolisia kirjoja.
Maailmankirjallisuus
Aisopos: Faabelit
Alcott, L.M: Pikku naisia
Alighieri, Dante: Jumalainen näytelmä
Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo
Baudelaire, Charles: Pahan kukkia
Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz
Beckett, Samuel: Watt
Blake, William: Taivaan ja helvetin avioliitto
Brecht, Bertolt: Galilein elämä
Brontë, Charlotte: Kotiopettajattaren romaani
Brontë, Emily: Humiseva harju
Boccaccio, Giovanni: Decamerone
Borges, J.L: Haarautuvien polkujen puutarha
Bradbury, Ray: Fahrenheit 451
Bulgakov, Mihail: Saatana saapuu Moskovaan
Burroughs, Edgar Rice: Tarzan, apinoiden kuningas
Camus, Albert: Sivullinen
Carcia Marquez, Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys
Carol, Lewis: Liisa Ihmemaassa
Cervantes, Miguel de: Don Quijote
Chaucer, Geoffrey: Canterburyn tarinoita
Christie, Agatha: Roger Ackroydin murha
Conrad, Joseph: Pimeyden sydän
Defoe, Daniel: Robinson Crusoe
Dickens, Charles: Oliver Twist tai David Copperfield
Dostojevski, Fjodor: Rikos ja rangaistus
Doyle, Arthur Conan: Sherlock Holmes
Dumas, Alexander Sr: Kolme muskettisoturia tai Monte Criston kreivi
Eco, Umberto: Ruusun nimi
Eliot, T.S: Autio maa
Faulkner, William: Kun tein kuolemaa
Flaubert, Gustave: Rouva Bovary
France, Anatole: Kuningatar Hanhenjalan ravintola tai Enkelten kapina
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja
Golding, William: Kärpästen herra
Goethe, J.W. von: Nuoren Wertherin kärsimykset
Gogol, Nikolai: Kuolleet sielut
Grahame, Kenneth: Kaislikossa suhisee
Harper, Lee: Kuin surmaisi satakielen
Hawthorne, Nathaniel: Tulipunainen kirjain
Heller, Joseph: Me sotasankarit
Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri
Hesse, Herman: Lasihelmipeli tai Arosusi
Homeros: Ilias tai Odysseia
Hugo, Victor: Kurjat
Huxley, Aldous: Uusi, uljas maailma
Ibsen, Henrik: Nukkekoti
Ishiguro, Kazuo: Pitkän päivän ilta
James, Henry: Naisen muotokuva
Joyce, James: Odysseus tai Dublinilaisia
Kafka, Franz: Oikeusjuttu tai Linna
Kawabata, Yasunari: Kämmenenkokoisia tarinoita
Kazantzákis, Nikos: Kristuksen viimeinen houkutus
Kipling, Rudyard: Viidakkokirja
Lawrence, D.H: Lady Chatterleyn rakastaja
Leroux, Gaston: Oopperan kummitus
Lewis, C.S: Taikurin sisarenpoika tai Paholaisen kirjeopisto
Machiavelli, Niccolo: Ruhtinas
Mailer, Norman: Alastomat ja kuolleet
Mann, Thomas: Kuolema Venetsiassa
Marlowe, Christopher: Tohtori Faustus
Maupassant, Guy de: Yön tarinoita
Melville, Herman: Moby Dick
Miller, Henry: Ravun kääntöpiiri tai Kauriin kääntöpiiri
Milton, John: Kadotettu paratiisi
Mishima, Yukio: Kultainen temppeli
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää
Molière: Tartuffe tai Saituri
Morrison, Toni: Minun kansani, minun rakkaani
Nabokov, Vladimir: Lolita
Nietzsche, Friedrich: Näin puhui Zarathustra
Ooka, Shohei: Tulia tasangolla
Orwell, George: 1984 tai Eläinten vallankumous
Ovidius: Metamorfooseja
Pasternakin, Boris: Tohtori Zivago
Poe, Edgar Allan: Kootut kertomukset
Proust, Marcel: Kadonnutta aikaa etsimässä
Rousseau, Jean-Jacques: Émile
Rushdie, Salman: Keskiyön lapset tai Saatanalliset säkeet
Sade, Markiisi de: Justine
Saint-Exupéry, Antoine: Pikku prinssi
Salinger, J.D: Sieppari ruispellossa
Sapho: Iltatähti, häälaulu
Sartre, Jean-Paul: Inho
Shakespeare, William: Macbeth tai Romeo ja Julia tai Kesäyön unelma tai Myrsky tai Hamlet
Shaw, C.B: Pygmalion
Shelley, Mary: Frankenstein
Sofokles: Kuningas Oidipus
Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirin saaristo tai Ivan Denisovitsin päivä
Steinbeck, John: Vihan hedelmät tai Miehiä ja hiiriä
Stevenson, R.L: Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde tai Aarresaari
Strindberg, August: Hullun puolustuspuhe tai Punainen huone
Stocker, Bram: Dracula
Stowe, Harriet Beecher: Setä Tuomon tupa
Swift, Jonathan: Gulliverin matkat
Thoreau, H.D: Elämää metsässä
Tolkien, J.R.R: Taru sormusten herrasta
Tolstoi, Leo: Anna Karenina tai Sota ja rauha
Tsehov, Anton: Kaksintaistelu tai Lokki
Twain, Mark: Huckleberry Finnin seikkailut
Vergilius: Aeneis
Verne, Jules: Matka maailman ympäri 80 päivässä tai Matka maan keskipisteeseen
Voltaire: Candide
Vonnegut, Kurt: Teurastamo 5
Wells, H.G: Maailmojen sota tai Näkymätön mies tai Aikakone
Wilde, Oscar: Dorian Grayn muotokuva
Woolf; Virginia: Orlando tai Mrs. Dalloway
Zola, Émile: Nana
Suomi
Aho, Juhani: Juha
Canth, Minna: Työmiehen vaimo
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase
Jansson, Tove: Muumipeikko ja pyrstötähti tai Kuinkas sitten kävikään?
Kallas, Aino: Sudenmorsian
Kianto, Ilmari: Punainen viiva
Kilpi, Volter: Alastalon salissa
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä
Lassila, Maiju: Tulitikkuja lainaamassa
Lehtonen, Joel: Putkinotko
Leino, Eino: Helkavirsiä
Linna, Väinö: Täällä Pohjantähden alla tai Tuntematon sotilas
Lönnrot, Elias: Kalevala
Meri, Veijo: Manillaköysi
Mukka, Timo K: Maa on syntinen laulu
Onerva, L: Mirdja
Paasilinna, Arto: Jäniksen vuosi
Päätalo, Kalle: Koilismaa tai Iijoki
Runeberg, J.L: Vänrikki Stoolin tarinat
Salama, Hannu: Juhannustanssit
Sillanpää, F.E: Nuorena nukkunut
Södergran, Edith: Runoja
Waltari, Mika: Sinuhe, egyptiläinen
Näin ollen julistan Klassikkohaasteen heitetyksi allekirjoittaneelle!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)