Finaalissa.
Tarkkasilmäisimmät varmaan hoksannevat, että tämä blogi on tältä erää tässä. Alun perin parin vuoden takaisen tauon aiheutti jokin Googlen glitch: kun perustin NDSL:n alusta oli vielä Bloggerin alainen. Kun Google sen osti, se pyrki yhteinäistämään kaiken omistamansa, mikä tarkoitti sitä että tämän tunnukseni olivat eri kuin koko ajan auki olevassa YouTubessa. Suurimman osan aikaa pystyin sen kanssa kikkailemaan, mutta pari vuotta sitten yrittäessäni tänne kirjautua sain ilmoituksen ettei käyttäjätunnusta ole olemassa. Ja koska Googlen help-sivustot ovat helvetti maan päällä, kiersin ympyrää muutaman tunnin ja löysin tuhat sivua unohtuneista salasanoista muttei sanaakaan kirjaimellisesti kadonneista käyttäjätunnuksista. Joten tämä jäi siihen.
Kelataan pari vuotta nykyhetkeen, jolloin hankin vihdoin uuden läppärin. Aktiivikirjautumisten takia painelin YouTubeen vahingossa tämän tunnukset ja ihmeekseni katselin hyvin vajavaista My Channel -sivua. Päätin piruuttani kokeilla Bloggeria.. ja löysin tämän. Mutta olen parissa vuodessa lukenut nyt sellaiset sata kirjaa, joista en koskaan edes aikonut tehdä minkään sortin arvioita tai edes muistiinpanoja tänne. Ja koska teen tällä haavaa kieli-/työharjoittelua, gradua ja paria muuta kurssia sekä opiskelen neljättä vuotta kansalaisopistossa japania, minulla on ihan tarpeeksi tekemistä. Joten tämä blogi saa nyt ihan virallisesti sitten olla tässä tällä haavaa.
Hyviä lukuhetkiä kaikille; sayonara!
Stephen King: Kuvun alla
Luettu: 9.2.2014
Alkuperäinen nimi: Under the Dome
Käännös: Ilkka Rekiaro
Viime jouluna äitini luona käydessä satuin näkemään Nelosella mainoksen vuoden vaihteen jälkeen alkavasta, Kingin teokseen perustuvasta scifisarjasta nimeltä Kuvun alla. Juonen lähtökohta sekä korvamadoksi helposti päätyvä taustamusiikki (Skeeter Davisin 'The End of the World') saivat mielenkiintoni heräämään. Myönnän, että rikoin omaa sääntöäni lukea kirja ennen tv/leffa-version katsomista, mutta tuo alkupremissi vain on niin mielenkiintoinen!
Kuvun alla -kirjassa Koilis-Yhdysvaltalainen pikkukaupunki Chester's Mill löytää itsensä eräs aamupäivä eristettynä muusta maailmasta näkymättömän, tuhoutumattoman ja lähes läpäisettömän mysteerisen kuvun takia. Alle jää Irak-veteraani Dale "Barbie" Barbara jonka jalkapatikka poistua kaupungista jää ikävästi muutamaa metriä vajaaksi, kulissien takana kaupunkia johtava autokauppias Jim "Big Jim" Rennie joka ei murhatessaankaan kiroile, Big Jimin sairas poika Junior joka löytää sisäisen rauhan pimeästä komerosta mätäneviä ruumiita paneskellessaan, lauma edellä mainittujen lakeijoita sekä hiljainen enemmistö joka on järkyttävän helposti vietävissä kuin lammas teuraalle. Lyhyesti siis Milgram- ja Stanfordin vankila-kokeet pikkukaupungin mittakaavassa.
On harvinaista, että kannen blurb pitää kohdallani täysin paikkaansa, mutta tämän yli 1111-sivuisen järkäleen kohdalla New York Timesin lausahdus "[k]irjaa on vaikea nostaa, mutta vielä vaikeampi sitä on laskea käsistään" on nyt vain niin osuva. Tokihan kirja on vetävästi kirjoitettu ja eri henkilöiden näkökulmien vaihtelut päättyen lähes poikkeuksetta jonkin asteen cliffhangeriin auttavat, mutta henkilökohtaisesti minua ajoi kauhu. Vaikka Kingin teoksia kauhugenreen kuuluviksi yleensä sanotaankin, en itse ole juurikaan sitä lukiessa tuntenut. En ole kovin vastaanottavainen yliluonnolliselle kauhulle, joten kun Kuvun alla ihminen on ihmiselle susi (sanonta joka on susien kannalta suuri loukkaus), ahdistus on aivan helvetin suuri. Se kasvaa joka luvulta eikä anna olla hetkeäkään, edes silloin kun kirjaa ei lue vaan tulee vain vilkaisseeksi sinne päin. Päädyin siis ihan vain ahdistuksesta eroon pääsemiseksi, jonkinlaisen katharsisksen saavuttamiseksi kirjan takakannen suljettua, lukemaan yli tuhat sivua muutamassa päivässä unirytmin tuhoamisenkin uhalla.
Moni kirjan lukeneista on todennut kirjassa kuvatn väkivallan olevan erityisen raakaa, laajamittaista ja turhaa (sekä turhan tarkasti kuvattua). Minun on pakko jättää tässä kohtaa eriävä mielipide: kyllä, Kingin teemana on selkeästi ajatus siitä, että ihmisen pahin vihollinen on toinen ihminen. Jokapäiväisten värillisten sota-, väkivallanteko- ja ihmisoikeusloukkausuutisten katveessa kasvaneena en voi olla eri mieltä. En voi myöskään pitää epärealistisena sitä, että Chester's Millin asukkaiden sivistys on summittaisen raapauksen verran erossa raa'asta me-muut tribaalikäytöksestä. Uskon, että tällaisessa tilanteessa ei menisi todellisuudessa kovinkaan kauaa ennen kuin veri lentää; ei ehkä neljää päivää mutta tulisi reilussa viikossa, varsinkin kun nyt puhutaan niinkin kahtiajakautuneesta ihmisryhmästä kuin amerikkalaiset, varsinkin jos kaupungin johto on jo ennestään niin korruptoitunut kuin se Chester's Millissä on. Varsin huomattavaa on se, että wannabe-tyrannille kupu on mahdollisuus puhtaaseen, demokratian ja rauhan häiritsemättömään valtaan, ja tyrannin apureille lupa tehdä ihan mitä vaan. Valta turmelee, ehdoton valta turmelee ehdottomasti, kuten John Dalberg-Acton aikanaan sanoi. Ja Kuvun alla valta on yhtä kuin äärimmilleen viety teokraattinen kontrolli, jossa pelkojen provosointi, manipulointi, mustavalkoinen ajattelu, mustamaalaus ja guilt by association ovat Rennien hienoimmilleen hiottuja taitolajeja. Tässä kohtaa peilaantuu hyvin Big Jimin ääriuskonnollisuus: tarinan edetessä Rennie seniorin puheenparsi saa selkeitä, amerikkalaisilta fundamentalistipastoreilta tuttuja fraaseja samalla kun ennestään pahenevat teot selitetään Jumalan tahdolla (joka nyt vain sattuu olemaan joka tilanteessa aivan sama asia kuin Big Jimin tahto).
Haluan nostaa esille vielä Ilkka Rekiaron aivan mahtavan käännöksen. Sen sijaan, että hän olisi suomentanut mahdollisimman neutraalisti, Rekiaro on päättänyt käyttää värikkäämpää kieltä. Esimerkiksi etelävaltioiden murre saa sävyä suomeksi itä-suomalaisten persoonapronominien käytöllä. Sitten on puhekielisten sanontojen käyttö: "Ja herttainen Nora-parka, jonka kanssa Elsa oli joskus salaa ottanut pienet napanderit giniä tai votkaa sairaalan pesutuvassa." (s. 69) Tästä valinnasta Rekiarolle ne kuuluisat kymmenen pistettä, papukaijan merkki puolestaan kustantajalle hyvästä kääntäjävalinnasta. Näin mustaan tarinaan kaipaa jonkinlaista helpotusta, ja käännösvalintojen pohdinta hoitaa tehtävää oikein hyvin. Vaikka periaatteeni onkin lukea englanniksi jos se alkuperäinen kieli on ja saatavilla kirjastosta, tässä kohtaa olen iloinen että englanninkielinen versio oli lainattu, kun menin tätä kirjastosta hakemaan.
Jos nyt jostain haluan valittaa, niin takakannen tekstin viittaus kirjaan ilmastonmuutoksen metaforana aiheutti pettymyksen. Chester's Millin asukkaat eivät juurikaan huomioineet ilmanlaadun huononemista tai autojen käyttöä ennen kuin näkyvyys oli jotakuinkin nollassa. Olisin odottanut edes yhden tai kahden hahmon yrittävät saada asukkaat välttämään autoilua heti alusta; jos ilma ei kerran kuvun sisä- ja ulkopuolen välillä voi vaihtua, ei tarvita teoreettista fyysikkoa näkemään lopputulos. Toisaalta tämän voi nähdä kansainvälisessä politiikassakin: ilmastokokouksia pidetään ja latteuksia lätistään, mutta jos pitäisi piiruakaan omaa valtaa tai elintasoa kaventaa, niin mitään ei tapahdu. Toinen valituksen kohteeni on lopetus, joka ei anna ihan kunnollista puhdistautumisen tunnetta. Kuvun alkuperäkin on selkeästi aika viime tipassa keksityn oloinen. Myös kirjan "scifiys" on melko taka-alalla: juonen -ja lukijan- keskiössä ei ole itse kupu vaan ihmiset jotka sen alla yrittävät selvitä. Itseäni laaja hahmogalleria ei juurikaan häirinnyt; alussa oleva päähenkilöiden esittely oli hyödyllinen varsinkin alussa, mutta sangen nopeasti kukin hahmo jäi mieleen (ja kuoleehan niitä melko tasaiseen tahtiin jos muistin kuormitusta pelkää).
Alla vielä tv-version 1. kauden traileri. Sarjaan on tehty useitakin muutoksia kirjasta, lähinnä nuoremmalle yleisölle sopivaksi (ei siis joukkoraiskauskohtauksia tai nekrofiliaa) ja muutama hahmokin on vedetty uusiksi, mutta perusidea on sama. Tutustu jos kirjan Lite-versio sopii itselle kirjan graafista ja brutaalia realismia enemmän; kakkoskausi alkaa USAssa tämän kuun lopussa eli tullee Suomeen loppuvuodesta mikäli Nelonen sen uusii.
-----
Kuvun alla muualla:
Morren maailma -blogi
Järjellä ja tunteella -blogi
Kirjamielellä-blogi
Kirjakuiskaaja-blogi
Luettuja maailmoja -blogi
Kirjojen keskellä -blogi
Puolisilmä-blogi
Kirjavinkkari-blogi
Alkuperäinen nimi: Under the Dome
Käännös: Ilkka Rekiaro
Viime jouluna äitini luona käydessä satuin näkemään Nelosella mainoksen vuoden vaihteen jälkeen alkavasta, Kingin teokseen perustuvasta scifisarjasta nimeltä Kuvun alla. Juonen lähtökohta sekä korvamadoksi helposti päätyvä taustamusiikki (Skeeter Davisin 'The End of the World') saivat mielenkiintoni heräämään. Myönnän, että rikoin omaa sääntöäni lukea kirja ennen tv/leffa-version katsomista, mutta tuo alkupremissi vain on niin mielenkiintoinen!
Kuvun alla -kirjassa Koilis-Yhdysvaltalainen pikkukaupunki Chester's Mill löytää itsensä eräs aamupäivä eristettynä muusta maailmasta näkymättömän, tuhoutumattoman ja lähes läpäisettömän mysteerisen kuvun takia. Alle jää Irak-veteraani Dale "Barbie" Barbara jonka jalkapatikka poistua kaupungista jää ikävästi muutamaa metriä vajaaksi, kulissien takana kaupunkia johtava autokauppias Jim "Big Jim" Rennie joka ei murhatessaankaan kiroile, Big Jimin sairas poika Junior joka löytää sisäisen rauhan pimeästä komerosta mätäneviä ruumiita paneskellessaan, lauma edellä mainittujen lakeijoita sekä hiljainen enemmistö joka on järkyttävän helposti vietävissä kuin lammas teuraalle. Lyhyesti siis Milgram- ja Stanfordin vankila-kokeet pikkukaupungin mittakaavassa.
On harvinaista, että kannen blurb pitää kohdallani täysin paikkaansa, mutta tämän yli 1111-sivuisen järkäleen kohdalla New York Timesin lausahdus "[k]irjaa on vaikea nostaa, mutta vielä vaikeampi sitä on laskea käsistään" on nyt vain niin osuva. Tokihan kirja on vetävästi kirjoitettu ja eri henkilöiden näkökulmien vaihtelut päättyen lähes poikkeuksetta jonkin asteen cliffhangeriin auttavat, mutta henkilökohtaisesti minua ajoi kauhu. Vaikka Kingin teoksia kauhugenreen kuuluviksi yleensä sanotaankin, en itse ole juurikaan sitä lukiessa tuntenut. En ole kovin vastaanottavainen yliluonnolliselle kauhulle, joten kun Kuvun alla ihminen on ihmiselle susi (sanonta joka on susien kannalta suuri loukkaus), ahdistus on aivan helvetin suuri. Se kasvaa joka luvulta eikä anna olla hetkeäkään, edes silloin kun kirjaa ei lue vaan tulee vain vilkaisseeksi sinne päin. Päädyin siis ihan vain ahdistuksesta eroon pääsemiseksi, jonkinlaisen katharsisksen saavuttamiseksi kirjan takakannen suljettua, lukemaan yli tuhat sivua muutamassa päivässä unirytmin tuhoamisenkin uhalla.
Moni kirjan lukeneista on todennut kirjassa kuvatn väkivallan olevan erityisen raakaa, laajamittaista ja turhaa (sekä turhan tarkasti kuvattua). Minun on pakko jättää tässä kohtaa eriävä mielipide: kyllä, Kingin teemana on selkeästi ajatus siitä, että ihmisen pahin vihollinen on toinen ihminen. Jokapäiväisten värillisten sota-, väkivallanteko- ja ihmisoikeusloukkausuutisten katveessa kasvaneena en voi olla eri mieltä. En voi myöskään pitää epärealistisena sitä, että Chester's Millin asukkaiden sivistys on summittaisen raapauksen verran erossa raa'asta me-muut tribaalikäytöksestä. Uskon, että tällaisessa tilanteessa ei menisi todellisuudessa kovinkaan kauaa ennen kuin veri lentää; ei ehkä neljää päivää mutta tulisi reilussa viikossa, varsinkin kun nyt puhutaan niinkin kahtiajakautuneesta ihmisryhmästä kuin amerikkalaiset, varsinkin jos kaupungin johto on jo ennestään niin korruptoitunut kuin se Chester's Millissä on. Varsin huomattavaa on se, että wannabe-tyrannille kupu on mahdollisuus puhtaaseen, demokratian ja rauhan häiritsemättömään valtaan, ja tyrannin apureille lupa tehdä ihan mitä vaan. Valta turmelee, ehdoton valta turmelee ehdottomasti, kuten John Dalberg-Acton aikanaan sanoi. Ja Kuvun alla valta on yhtä kuin äärimmilleen viety teokraattinen kontrolli, jossa pelkojen provosointi, manipulointi, mustavalkoinen ajattelu, mustamaalaus ja guilt by association ovat Rennien hienoimmilleen hiottuja taitolajeja. Tässä kohtaa peilaantuu hyvin Big Jimin ääriuskonnollisuus: tarinan edetessä Rennie seniorin puheenparsi saa selkeitä, amerikkalaisilta fundamentalistipastoreilta tuttuja fraaseja samalla kun ennestään pahenevat teot selitetään Jumalan tahdolla (joka nyt vain sattuu olemaan joka tilanteessa aivan sama asia kuin Big Jimin tahto).
Haluan nostaa esille vielä Ilkka Rekiaron aivan mahtavan käännöksen. Sen sijaan, että hän olisi suomentanut mahdollisimman neutraalisti, Rekiaro on päättänyt käyttää värikkäämpää kieltä. Esimerkiksi etelävaltioiden murre saa sävyä suomeksi itä-suomalaisten persoonapronominien käytöllä. Sitten on puhekielisten sanontojen käyttö: "Ja herttainen Nora-parka, jonka kanssa Elsa oli joskus salaa ottanut pienet napanderit giniä tai votkaa sairaalan pesutuvassa." (s. 69) Tästä valinnasta Rekiarolle ne kuuluisat kymmenen pistettä, papukaijan merkki puolestaan kustantajalle hyvästä kääntäjävalinnasta. Näin mustaan tarinaan kaipaa jonkinlaista helpotusta, ja käännösvalintojen pohdinta hoitaa tehtävää oikein hyvin. Vaikka periaatteeni onkin lukea englanniksi jos se alkuperäinen kieli on ja saatavilla kirjastosta, tässä kohtaa olen iloinen että englanninkielinen versio oli lainattu, kun menin tätä kirjastosta hakemaan.
Jos nyt jostain haluan valittaa, niin takakannen tekstin viittaus kirjaan ilmastonmuutoksen metaforana aiheutti pettymyksen. Chester's Millin asukkaat eivät juurikaan huomioineet ilmanlaadun huononemista tai autojen käyttöä ennen kuin näkyvyys oli jotakuinkin nollassa. Olisin odottanut edes yhden tai kahden hahmon yrittävät saada asukkaat välttämään autoilua heti alusta; jos ilma ei kerran kuvun sisä- ja ulkopuolen välillä voi vaihtua, ei tarvita teoreettista fyysikkoa näkemään lopputulos. Toisaalta tämän voi nähdä kansainvälisessä politiikassakin: ilmastokokouksia pidetään ja latteuksia lätistään, mutta jos pitäisi piiruakaan omaa valtaa tai elintasoa kaventaa, niin mitään ei tapahdu. Toinen valituksen kohteeni on lopetus, joka ei anna ihan kunnollista puhdistautumisen tunnetta. Kuvun alkuperäkin on selkeästi aika viime tipassa keksityn oloinen. Myös kirjan "scifiys" on melko taka-alalla: juonen -ja lukijan- keskiössä ei ole itse kupu vaan ihmiset jotka sen alla yrittävät selvitä. Itseäni laaja hahmogalleria ei juurikaan häirinnyt; alussa oleva päähenkilöiden esittely oli hyödyllinen varsinkin alussa, mutta sangen nopeasti kukin hahmo jäi mieleen (ja kuoleehan niitä melko tasaiseen tahtiin jos muistin kuormitusta pelkää).
Alla vielä tv-version 1. kauden traileri. Sarjaan on tehty useitakin muutoksia kirjasta, lähinnä nuoremmalle yleisölle sopivaksi (ei siis joukkoraiskauskohtauksia tai nekrofiliaa) ja muutama hahmokin on vedetty uusiksi, mutta perusidea on sama. Tutustu jos kirjan Lite-versio sopii itselle kirjan graafista ja brutaalia realismia enemmän; kakkoskausi alkaa USAssa tämän kuun lopussa eli tullee Suomeen loppuvuodesta mikäli Nelonen sen uusii.
-----
Kuvun alla muualla:
Morren maailma -blogi
Järjellä ja tunteella -blogi
Kirjamielellä-blogi
Kirjakuiskaaja-blogi
Luettuja maailmoja -blogi
Kirjojen keskellä -blogi
Puolisilmä-blogi
Kirjavinkkari-blogi
Katja Lahti & Satu Rämö: Vuoden mutsi 2
Luettu: 8.2.2014
Vuoden mutsi 2 jatkaa suoraan ensimmäisestä osan lopusta eli taaperoiästä. Tällä kertaa kohteena on jälkikasvun elinkaari ensimmäisistä kuudensiin synttäreihin, ja Vuoden mutsista tuttu kolmen lapsen otanta pysyy samana. Aiheina tällä kertaa ovat lapsen kasvu, lapsen kasvatus, arjen hallinta, päivähoito sekä 1m+1n+lapset -mallista eroavat perhekaaviot. Ekstrana vielä viikkoihin jaettu vuoden mutsin raskausopas (ei heikommille).
Edellisosasta tuttu sarkastinen ote äitiyteen jatkuu. Tällä kertaa mukana on tosin myös asiantuntijoiden ja muiden asianomaisten haastatteluja, eli hieman faktampaan suuntaan on sarja kehittynyt (olettaen siis, että jatkoa ala-astelaisen kanssa elämisestä on tulossa). Koska olen varsinkin Project Maman ahkera lukija, huomasin että osa kirjan teksteistä pohjautuivat vahvasti aiemmin julkaistuille blogiteksteille. Tämän voisi tietysti ottaa jonkinasteisena kusetuksena, jos kirjan on ostanut (ja odottanut saavansa rahoilleen vastinetta uusien aatosten muodossa). Tekstien lomassa on vähän kuin luvun loppukaneetteina lista jatkolukemisesta niin kirjojen kuin nettilinkkienkin muodossa. Vaikken henkilökohtaisesti tunnekaan tarvetta aiheiden lisätutkailemiseen, tämä auttanee vanhempia joille nämä asiat ovat muutakin kuin huumorin lähde (ja mahdollisesti parin triviainfopalan lähde).
Jälleen kerran täytyy kirjan hienosta visuaalisesta puolesta vastaavaa Satu Konttista kehua. Kuvitus on nimittäin edelleen minimalistista ja edellisosasta tuttu maatuska on saanut viereensä mustaraajaisen karkin, josta kuuluu outoja ääniä ("Ite oot vauva."). Muutamaa kurssia ja gradua vajaana kielitieteen ammattilaisena omana suosikkitekstini oli muuten Rämön kertomus kaksikielisen lapsen kasvattamisen haasteellisuudesta. Hän asuu Islannissa islantilaisen puolisonsa kanssa ja yrityksen kielikasvatuksen johdonmukaisuuteen on joskus räikeässä ristiriidassa lapsen itsepäisyyden kanssa. Mikä on aikuisen järkevä ja tilanteeseen mitoitettu reaktio, jos jälkikasvu saa jotain kieroa tyydytystä nähdessään miten paljon äitiä ärsyttää ettei suostu pyytämään maitoa suomeksi mutta siteeraa sanasta sanaan pitkiäkin litanjoita Muumeista? Ég vil mjólk, indeed.
Kaiken kaikkiaan oikein hauska ja informatiivinen teos. Arvostan kovasti kirjailijoiden pyrkimystä rikkoa mahdollisimman montaa stereotypiaa niin vapaaehtoisesti lapsettomista ja isöäitiydestä yhtä paljon kuin siitä, kumpaa sukupuolta edustavan vanhemman on parempi istuskella siellä hiekkalaatikon vieressä (vastaus: kromosomikombolla ei väliä). Perusajatus siitä, ettei äitiyttä tai vanhemmuutta ylipäätään tarvitse suorittaa perfektionistin mentaliteetilla (joskin joku roti pitää olla, toim.huom.).
-----
Vuoden mutsi 2 muualla:
Kirjavinkit.fi
Riipin Raapin -blogi
Kirjanurkkaus-blogi
[J]os synnyttäminen ei tee kenestäkään vastuullista ja välittävää äitiä, miksi ihmeessä kuvitellaan, että lapsenlapsi muuttaisi naisen hoivaviettiseksi piirakanpaistajaksi? Varsinkin kun mummit ovat eläneet maailmassa, jossa naisella ei ole ollut automaattisesti vapautta valita elämäntyyliään. Naisen roolia ei ole erotettu äitiydestä kovin pitkään. (s. 303)Project Maman (eli Katja Lahden blogin) säännöllisenä ja Salamatkustajan (eli Satu Rämön blogin) satunnaisena lukijana kuulin jo hyvissä ajoin, että duo on kirjoittamassa jatkoa ensimmäiselle Vuoden mutsille. Koska pidin sen keskinkertaisuuden ylistyksestä, mustasta huumorista sekä informatiivisista osasista, oli itsestään selvää laittaa kakkonen kirjaston varauslistaan ja sieltähän se helmikuun alussa putkahti.
Vuoden mutsi 2 jatkaa suoraan ensimmäisestä osan lopusta eli taaperoiästä. Tällä kertaa kohteena on jälkikasvun elinkaari ensimmäisistä kuudensiin synttäreihin, ja Vuoden mutsista tuttu kolmen lapsen otanta pysyy samana. Aiheina tällä kertaa ovat lapsen kasvu, lapsen kasvatus, arjen hallinta, päivähoito sekä 1m+1n+lapset -mallista eroavat perhekaaviot. Ekstrana vielä viikkoihin jaettu vuoden mutsin raskausopas (ei heikommille).
Edellisosasta tuttu sarkastinen ote äitiyteen jatkuu. Tällä kertaa mukana on tosin myös asiantuntijoiden ja muiden asianomaisten haastatteluja, eli hieman faktampaan suuntaan on sarja kehittynyt (olettaen siis, että jatkoa ala-astelaisen kanssa elämisestä on tulossa). Koska olen varsinkin Project Maman ahkera lukija, huomasin että osa kirjan teksteistä pohjautuivat vahvasti aiemmin julkaistuille blogiteksteille. Tämän voisi tietysti ottaa jonkinasteisena kusetuksena, jos kirjan on ostanut (ja odottanut saavansa rahoilleen vastinetta uusien aatosten muodossa). Tekstien lomassa on vähän kuin luvun loppukaneetteina lista jatkolukemisesta niin kirjojen kuin nettilinkkienkin muodossa. Vaikken henkilökohtaisesti tunnekaan tarvetta aiheiden lisätutkailemiseen, tämä auttanee vanhempia joille nämä asiat ovat muutakin kuin huumorin lähde (ja mahdollisesti parin triviainfopalan lähde).
Jälleen kerran täytyy kirjan hienosta visuaalisesta puolesta vastaavaa Satu Konttista kehua. Kuvitus on nimittäin edelleen minimalistista ja edellisosasta tuttu maatuska on saanut viereensä mustaraajaisen karkin, josta kuuluu outoja ääniä ("Ite oot vauva."). Muutamaa kurssia ja gradua vajaana kielitieteen ammattilaisena omana suosikkitekstini oli muuten Rämön kertomus kaksikielisen lapsen kasvattamisen haasteellisuudesta. Hän asuu Islannissa islantilaisen puolisonsa kanssa ja yrityksen kielikasvatuksen johdonmukaisuuteen on joskus räikeässä ristiriidassa lapsen itsepäisyyden kanssa. Mikä on aikuisen järkevä ja tilanteeseen mitoitettu reaktio, jos jälkikasvu saa jotain kieroa tyydytystä nähdessään miten paljon äitiä ärsyttää ettei suostu pyytämään maitoa suomeksi mutta siteeraa sanasta sanaan pitkiäkin litanjoita Muumeista? Ég vil mjólk, indeed.
Kaiken kaikkiaan oikein hauska ja informatiivinen teos. Arvostan kovasti kirjailijoiden pyrkimystä rikkoa mahdollisimman montaa stereotypiaa niin vapaaehtoisesti lapsettomista ja isöäitiydestä yhtä paljon kuin siitä, kumpaa sukupuolta edustavan vanhemman on parempi istuskella siellä hiekkalaatikon vieressä (vastaus: kromosomikombolla ei väliä). Perusajatus siitä, ettei äitiyttä tai vanhemmuutta ylipäätään tarvitse suorittaa perfektionistin mentaliteetilla (joskin joku roti pitää olla, toim.huom.).
-----
Vuoden mutsi 2 muualla:
Kirjavinkit.fi
Riipin Raapin -blogi
Kirjanurkkaus-blogi
Neil Gaiman: Neverwhere
Luettu: 29.1.2014
Viime jouluna tuli luettua Gaimanin uusin lastenkirja, hienosti nimetty ja kirjoitettu Fortunately, Milk. Muistutti minua siitä, että kirjahyllyssäni odotti lukuvuoroaan pari Gaimanin kirjaa. Anansi Boys (jatko-osa American Gods -romaanille, The Ocean at the End of the Lane, Stardust ja Smoke and Mirrors -novellikokoelma jäävät vielä ainakin hetkeksi paikoilleen istumaan.
Neverwhereissa (suom. Neverwhere - maanalainen Lontoo) keskiluokkaisen Richard Mayhew'n elämä menee sekaisin, kun hän eräänä iltana päätyy tyttöystävänsä vastusteluista huolimatta auttamaan erästä haavoittunutta koditonta tyttöä. Tyttö on eräs maanalaisen Lontoon, tavallisen maailman rakojen väliin tippuneiden asuttaman Lontoon, mahtisuvun ainut jälkeläinen Door, joka tahtomattaan vetää Richardin mukaansa taian, omituisten otusten ja vielä oudompien lainalaisuuksien maailmaan, josta pääsee ulos vain kuolemalla - ja sitä onkin tarjolla lähes joka jokaisen kulman takana.
Neverwhere sai alkunsa samannimisen TV-sarjan käsikirjoituksesta. Gaiman ei kuulemma ollut ihan tyytyväinen ideansa toteutuksesta ja kirjoitti sen romaanimuotoon. Henkilökohtaisesti pidän enemmän Gaimanin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta sekä sarjakuvista. Tämä on vähän kuin God of War -peli: helvetin hieno, näyttävä ja viihdyttävä peli vaikka se onkin pohjimmiltaan selkeää kujanjuoksua. Samalla tavalla Neverwheren juoni on fantasiapeleistä tuttu "suorita tehtävä, etene ylemmälle tasolle, päihitä loppupomo" -kaava puettuna sangen mielenkiintoiseen ympäristöön.
Neverwhere ei ole oma suosikkini Gaimanin romaaneista, mutta hänen kohdallaan toimii se tietty kliseefraasi hevistä: paskanakin parempaa. Voi olla, että itse tarina jää ajan saatossa muistin hämäriin, mutta jos koskaan päädyn Lontoossa käymään, tietyt metroasemat tulevat kiinnittämään huomioni: "mitä jos Earl's Courtissa todellakin olisi jaarlinsa...? Mitä jos muillakin kaupungeilla olisi oma maanalainen versionsa...? Mitä jos itse päätyisin sen asukiksi...?" Pitää muuten katsoa, mitä kautta saisin käsiini tv-sarjan. Onhan siinä nyt kuitenkin enkelinä Peter Cabaldi, uusin tohtori!
*) Pieni nillitys: kirjan alussa on Lontoon metrokartta, mutta siinä ei ole mainittu kaikkia pienempiä asemia ja paikkoja, joihin tarinassa itsessään viitataan. Jonkin sortin karttanörttinä tämä ärsyttää. Sama juttu oli muuten Dmitri Gluhovskin Metroissa 2033 ja 2034.
-----
Neverwhere muualla:
Kirjamielellä-blogi
Taikakirjaimet-blogi
Illuusioita-blogi
Viime jouluna tuli luettua Gaimanin uusin lastenkirja, hienosti nimetty ja kirjoitettu Fortunately, Milk. Muistutti minua siitä, että kirjahyllyssäni odotti lukuvuoroaan pari Gaimanin kirjaa. Anansi Boys (jatko-osa American Gods -romaanille, The Ocean at the End of the Lane, Stardust ja Smoke and Mirrors -novellikokoelma jäävät vielä ainakin hetkeksi paikoilleen istumaan.
Neverwhereissa (suom. Neverwhere - maanalainen Lontoo) keskiluokkaisen Richard Mayhew'n elämä menee sekaisin, kun hän eräänä iltana päätyy tyttöystävänsä vastusteluista huolimatta auttamaan erästä haavoittunutta koditonta tyttöä. Tyttö on eräs maanalaisen Lontoon, tavallisen maailman rakojen väliin tippuneiden asuttaman Lontoon, mahtisuvun ainut jälkeläinen Door, joka tahtomattaan vetää Richardin mukaansa taian, omituisten otusten ja vielä oudompien lainalaisuuksien maailmaan, josta pääsee ulos vain kuolemalla - ja sitä onkin tarjolla lähes joka jokaisen kulman takana.
Neverwhere sai alkunsa samannimisen TV-sarjan käsikirjoituksesta. Gaiman ei kuulemma ollut ihan tyytyväinen ideansa toteutuksesta ja kirjoitti sen romaanimuotoon. Henkilökohtaisesti pidän enemmän Gaimanin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta sekä sarjakuvista. Tämä on vähän kuin God of War -peli: helvetin hieno, näyttävä ja viihdyttävä peli vaikka se onkin pohjimmiltaan selkeää kujanjuoksua. Samalla tavalla Neverwheren juoni on fantasiapeleistä tuttu "suorita tehtävä, etene ylemmälle tasolle, päihitä loppupomo" -kaava puettuna sangen mielenkiintoiseen ympäristöön.
Neverwhere ei ole oma suosikkini Gaimanin romaaneista, mutta hänen kohdallaan toimii se tietty kliseefraasi hevistä: paskanakin parempaa. Voi olla, että itse tarina jää ajan saatossa muistin hämäriin, mutta jos koskaan päädyn Lontoossa käymään, tietyt metroasemat tulevat kiinnittämään huomioni: "mitä jos Earl's Courtissa todellakin olisi jaarlinsa...? Mitä jos muillakin kaupungeilla olisi oma maanalainen versionsa...? Mitä jos itse päätyisin sen asukiksi...?" Pitää muuten katsoa, mitä kautta saisin käsiini tv-sarjan. Onhan siinä nyt kuitenkin enkelinä Peter Cabaldi, uusin tohtori!
*) Pieni nillitys: kirjan alussa on Lontoon metrokartta, mutta siinä ei ole mainittu kaikkia pienempiä asemia ja paikkoja, joihin tarinassa itsessään viitataan. Jonkin sortin karttanörttinä tämä ärsyttää. Sama juttu oli muuten Dmitri Gluhovskin Metroissa 2033 ja 2034.
-----
Neverwhere muualla:
Kirjamielellä-blogi
Taikakirjaimet-blogi
Illuusioita-blogi
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - Kirjablogikirja
Luettu: 27.1.2014
Löytyipä kirjastosta eräs -sattuneesta syystä- tutun kuuluinen opus. Bookblogception: kirjabloggaaja lukee ja kirjoittaa kirjablogiinsa kirjabloggaajien kirjoittamasta kirjablogikirjasta.
Rivien välissä - kirjablogikirja on katsaus suomalaiseen kirjablogimaailmaan, tarkoituksenaan tutkailla mistä sen suosiossa on kyse. Kirjablogejahan on useampi sata ja ennen kovin yksinäisestä harrastuksesta on tullut tietoliikenteen kehityksen myötä hyvinkin sosiaalinen.
Olipas nopealukuinen kirja. Analyysi ei mene ihan niin syvälle kuin olisin halunnut, mutta ei se mitään. En ole ihan varma tekstityylistä, joka sekoittaa akateemisen tutkimuksen rakenteen (intro, aineisto esittely, analyysi, loppukoonti) ja proosamaisen kirjoituksen. Osin tämä toimii, mutta sitten on näitä parin virkkeen alalukuja, jotka olisi hyvin voinut sulauttaa pienellä muokkaamisella toiseen alalukuun. Kirja on myös sekoitus kulttuurista katsausta ja how-to -opasta. Sisällössä on kuitenkin paljon kaikupohjaa omasta kokemuksestani monelta osin. Itse asiassa siinä kiteytyy syyni olla ottamatta kirjallisuutta sivuaineeksi yliopistossa: en näe ideaa lukea nopeassa tahdissa pariakymmentä kirjaa ja mennä sitten tenttiin todistamaan lukeneeni ainakin ne siinä esille tulevat kirjat ja siirtyä sen jälkeen seuraavaan parinkymmenen kirjan ryhmittymään ja aloittamaan homman alusta. Minusta kirjallisuuden tarkoitus on näyttää eri mielenmaisemia ja ajatuksia, ja mikäs sen parempaa kuin puhua siitä miten eri tavoin yhden ja saman tekstin voikin lukea ja tulkita! Juuri tätähän blogistania tarjoaa: ajasta ja paikasta riippumattomia näkemyksiä samasta tekstistä.
Pakko muuten hieman mutista taitosta/asettelusta/ei-sisällöstä. Tykkään lukea sängyssä ja Rivien välissä on pirun leveä tähän lukutapaan. En tiedä miksi kirja on painettu näin, sisällä kun on sivun molemmissa laidoissa sellainen parin sentin tyhjä marginaali. Silloin tällöin näissä marginaaleissa on sitaatteja kyselystä; henkilökohtaisesti olisin mennyt kapeammalla sivukoolla ja upottanut sitaatit leipätekstiin, vaikka sisentäen tai eri fontilla tai fonttikoolla tai jopa eri harmaan sävyllä.
Vaikka Rivien välissä onkin populaaritietokirjojen kevyemmästä päästä, on nostettava sitä kuuluisaa hattua huomattavasta kulttuuriteosta eli erään suomalaisen blogikulttuurin osasen analysoinnista ja saattamisesta painettuun muotoon. Ehkä nopeasti muuttuvalla alustalla asuvasta toiminnasta on vaikea tehdä mitään kovin syvällistä ei-akateemista analyysiä. Oikoluku olisi tosin ollut poikaa: silloin tällöin tekstissä oli painovirheitä sekä puuttuvia/toistuvia sanoja. Tilanne ei tosin ole läheskään niin paha kuin tätä ennen "lukemassani" kirjassa, jonka kahdella ensimmäisellä sivulla oli yhteensä 20 paino- tai kielioppivirhettä (se kirja jäi siihen kahteen sivuun; ei voi keskittyä mielenkiintoiseenkaan aiheeseen kunnolla kun silmät etsivät koko ajan seuraavaa punakynän paikkaa).
Kaiken kaikkiaan siis ihan mukiinmenevä teos. Olen valmis myöntämään olevani tavallistakin pienemmästä nillittävämpi lukija näin jonkin sortin sisäpiiriläisenä. Mutta hei, jos valittamiseni keskittyy enimmäkseen ulkoasuun, ei sisällössä voi olla ihan kauheasti vikaa!
-----
Rivien välissä muualla:
Keskisuomalainen
Kirjastolehti
Luutii-blogi
Koko lailla kirjallisesti -blogi (Lily)
Kirjasfääri-blogi
Erjan lukupäiväkirja -blogi
Pihin naisen elämää -blogi
Anna minun lukea enemmän -blogi
Löytyipä kirjastosta eräs -sattuneesta syystä- tutun kuuluinen opus. Bookblogception: kirjabloggaaja lukee ja kirjoittaa kirjablogiinsa kirjabloggaajien kirjoittamasta kirjablogikirjasta.
Rivien välissä - kirjablogikirja on katsaus suomalaiseen kirjablogimaailmaan, tarkoituksenaan tutkailla mistä sen suosiossa on kyse. Kirjablogejahan on useampi sata ja ennen kovin yksinäisestä harrastuksesta on tullut tietoliikenteen kehityksen myötä hyvinkin sosiaalinen.
Olipas nopealukuinen kirja. Analyysi ei mene ihan niin syvälle kuin olisin halunnut, mutta ei se mitään. En ole ihan varma tekstityylistä, joka sekoittaa akateemisen tutkimuksen rakenteen (intro, aineisto esittely, analyysi, loppukoonti) ja proosamaisen kirjoituksen. Osin tämä toimii, mutta sitten on näitä parin virkkeen alalukuja, jotka olisi hyvin voinut sulauttaa pienellä muokkaamisella toiseen alalukuun. Kirja on myös sekoitus kulttuurista katsausta ja how-to -opasta. Sisällössä on kuitenkin paljon kaikupohjaa omasta kokemuksestani monelta osin. Itse asiassa siinä kiteytyy syyni olla ottamatta kirjallisuutta sivuaineeksi yliopistossa: en näe ideaa lukea nopeassa tahdissa pariakymmentä kirjaa ja mennä sitten tenttiin todistamaan lukeneeni ainakin ne siinä esille tulevat kirjat ja siirtyä sen jälkeen seuraavaan parinkymmenen kirjan ryhmittymään ja aloittamaan homman alusta. Minusta kirjallisuuden tarkoitus on näyttää eri mielenmaisemia ja ajatuksia, ja mikäs sen parempaa kuin puhua siitä miten eri tavoin yhden ja saman tekstin voikin lukea ja tulkita! Juuri tätähän blogistania tarjoaa: ajasta ja paikasta riippumattomia näkemyksiä samasta tekstistä.
Pakko muuten hieman mutista taitosta/asettelusta/ei-sisällöstä. Tykkään lukea sängyssä ja Rivien välissä on pirun leveä tähän lukutapaan. En tiedä miksi kirja on painettu näin, sisällä kun on sivun molemmissa laidoissa sellainen parin sentin tyhjä marginaali. Silloin tällöin näissä marginaaleissa on sitaatteja kyselystä; henkilökohtaisesti olisin mennyt kapeammalla sivukoolla ja upottanut sitaatit leipätekstiin, vaikka sisentäen tai eri fontilla tai fonttikoolla tai jopa eri harmaan sävyllä.
Vaikka Rivien välissä onkin populaaritietokirjojen kevyemmästä päästä, on nostettava sitä kuuluisaa hattua huomattavasta kulttuuriteosta eli erään suomalaisen blogikulttuurin osasen analysoinnista ja saattamisesta painettuun muotoon. Ehkä nopeasti muuttuvalla alustalla asuvasta toiminnasta on vaikea tehdä mitään kovin syvällistä ei-akateemista analyysiä. Oikoluku olisi tosin ollut poikaa: silloin tällöin tekstissä oli painovirheitä sekä puuttuvia/toistuvia sanoja. Tilanne ei tosin ole läheskään niin paha kuin tätä ennen "lukemassani" kirjassa, jonka kahdella ensimmäisellä sivulla oli yhteensä 20 paino- tai kielioppivirhettä (se kirja jäi siihen kahteen sivuun; ei voi keskittyä mielenkiintoiseenkaan aiheeseen kunnolla kun silmät etsivät koko ajan seuraavaa punakynän paikkaa).
Kaiken kaikkiaan siis ihan mukiinmenevä teos. Olen valmis myöntämään olevani tavallistakin pienemmästä nillittävämpi lukija näin jonkin sortin sisäpiiriläisenä. Mutta hei, jos valittamiseni keskittyy enimmäkseen ulkoasuun, ei sisällössä voi olla ihan kauheasti vikaa!
-----
Rivien välissä muualla:
Keskisuomalainen
Kirjastolehti
Luutii-blogi
Koko lailla kirjallisesti -blogi (Lily)
Kirjasfääri-blogi
Erjan lukupäiväkirja -blogi
Pihin naisen elämää -blogi
Anna minun lukea enemmän -blogi
Sirkku Peltola: Yksiöön en Äitee ota & Sirkku Peltola: Lämminveriset
Luettu: 24.1.2014 (Yksiöön en Äitee ota)
Luettu: 25.1.2014 (Lämminveriset)
Näytelmien lukemattomuudesta hermostuneena päädyin kirjastossa draama-kategorian hyllyjä tutkimaan. Sieltä löytyi tuttu nimi: kävi ilmi, että reilu neljä vuotta sitten lukemani suomalainen nykykomedia Suomen hevonen on saanut kaksi jatko-osaa ja muodostanut näiden kanssa trilogian. Luin ne peräkkäin ilman väliä (päivä tosin ehti vaihtua), joten lienee paras käydä molemmat läpi samassa postauksessa.
Yksiöön en Äitee ota sijoittuu Liesuan kunnan 24 neliön betonikolhon yksiöön, jossa entinen maatilan emäntä Aili asuun Äiten kanssa. Elämä ei ole eronneella, keski-ikäisellä, kouluttamattomalla pätkätyöläisellä helppoa. Helppoa se ei ole myöskään Ailin kahdella lapsella, 36-vuotiaalla ikiluuseri Kailla ja 16-vuotiaalla raskaana olevalla Jaanalla, jotka molemmat päätyvät Ailin yksiöön maailmaa pakoon. Joukkoon tulee myös Äiten reilut 30 vuotta nuorempi ystävä, irakilaissyntyinen Hamed.
Lämminveriset -päätösosassa Kotalan perheen rahatilanne on mennyt entistä huonommaksi: kunta on pannut betonikolhon maan tasalle hienompien asuintalojen tieltä ja Kotalat (+ Hamed) ovat muuttaneet Liesuan erään keskeneräisen sillan alle muiden kodittomien, spurgujen, romanien ja jyrkän talouspolitiikan uhrien, kanssa. Joulukuu on kylmä, hygienia porvarisukulaisten armon alla, ruokaa vaikea saada. Tästä huolimatta Äite on edelleen hengissä, Aili haikailee Hamedin perään, Kailla on omat juttunsa (sekä oma romanssinsa leipäjonossa); vain Jaana on päätynyt lapsensa Tiikerin kanssa omilleen. Eräs päivä sillan rakentaja ja sittemmin omaisuutensa ja perheensä menettänyt insinööri saapuu sillalle hirttämään itsensä, mutta päätyykin osaksi sillanalaista yhteisöä ja ohjaamaan joulunäytelmän, jolla Kotalat haluavat osoittaa kiitollisuutensa sukulaistensa suihkun avusta.
Näytelmiä ei tule luettua tarpeeksi ja silloin harvoin kun niitä lukee, ne tuppaavat olemaan ulkomaisia klassikoita, Shakespearea, Shaw'ta, Brechtia, kreikkalaisia. Nykynäytelmistä en juurikaan kuule, mikä on erittäin ikävää: "nyky" ei tee näytelmästä yhtään sen automaattisemmin keskinkertaista kuin "entisyys" tekee automaattisesti parempaa. Tokihan se kertoo näytelmästä jotain, että se on säilynyt pinnalla vuosikymmenien tai vuosisatojen ajan. Toisaalta, ottaen huomioon kirja-alan muutokset nykyaikana painoon asti päätyneet näytelmät ovat nekin käyneet oman helvettinsä läpi ja todistaneet oman olemassaolon arvonsa.
Vaikka molempien näytelmien teemat pätkätöiden aiheuttamasta epävarmuudesta kodittomuuteen ovat hyvinkin negatiivisia, Peltola saa aina silloin tällöin paljonkin huumoria. Kaikkein suurimmat naurut Yksiössä irtosi Ailin ja Äiten televisiokohtauksesta. Ei muuten käy kääntäjää kateeksi: Kai höläjää tarkkojakin teknisiä tajunnanvirtamonologeja autojen teknologiasta ja sen päälle vielä murre ja puhekieliset ilmaukset:
Huomasin muuten, että Hamedin suomen kielen taito muuttuu aika paljon Yksiön ja Lämminveristen välillä, odottamattomaan suuntaan. Näytelmien välillä on kolme vuotta, joten veikkaan että Peltola on huomannut ettei Hamedin kakkososassa näyttämä kielitaito ole realistisesti aikuisopiskelijan tasoista yli 20 vuotta Suomessa asumisen jälkeen. Tai sitten olen aivan väärässä ja Hamed on kielivelho ja tämä "taantuminen" on kerronnallinen valinta, elämäntilanteen taantumisen mukaisesti.
Harmittaa kovasti, etten ollut Lämminverisistä aikaisemmin tietoinen, olisin halunnut ainakin sen nähdä ihan näytelmänä. Mieluummin tietysti kaikki kolme, mutta veikkaan trologian viimeisen osan olevan näyttämön kannalta kaikkein haastavin. Olisi ollut mielenkiintoista seurata, millaisia ratkaisuja tuotantoryhmä oli esityksessään päätynyt. Hetkinen, komento takaisin! "Ohjelmistossa viidetta vuottaan".. "seuraavat esitykset"... Yksiöön en Äitee ota pyörii vielä Tampereen Työväen Teatterissa! Nyt kyllä hyvin Pöystimäinen 'vooi paska' tähän väliin; hankin nimittäin jo viime kuussa lipun Turun kaupunginteatteriin Rocky Horror Show'ta katsomaan ja budjetti on siinä reissussa jo vedetty äärimmilleen. En siis pysty lähtemään Tampereelle tätä katsomaan (niin rahallisesti kuin henkisestikään, yksi matka outoon kaupunkiin/vuosi minulle on jo ihan tarpeeksi stressaavaa... mistä muuten saisi paperisen Turun kartan?) Perkele. Toivottavasti Yksiö pysyy TTT:n ohjelmistossa vielä yhden vuoden, muussa tapauksessa pitää kysellä Peltolan näytelmien lobbaamisesta Vaasaan tai tyytyä lukemaan näytelmien tekstiversioita.
-----
Näytelmistä itse teksteinä ei juuri muualta löydy arvioita, näytelmäproduktioistakin vain vähän. Tässä yksi:
Kielipuolen päiväkirja -blogi (IRTI-teatterin esityksestä)
Luettu: 25.1.2014 (Lämminveriset)
Näytelmien lukemattomuudesta hermostuneena päädyin kirjastossa draama-kategorian hyllyjä tutkimaan. Sieltä löytyi tuttu nimi: kävi ilmi, että reilu neljä vuotta sitten lukemani suomalainen nykykomedia Suomen hevonen on saanut kaksi jatko-osaa ja muodostanut näiden kanssa trilogian. Luin ne peräkkäin ilman väliä (päivä tosin ehti vaihtua), joten lienee paras käydä molemmat läpi samassa postauksessa.
Yksiöön en Äitee ota sijoittuu Liesuan kunnan 24 neliön betonikolhon yksiöön, jossa entinen maatilan emäntä Aili asuun Äiten kanssa. Elämä ei ole eronneella, keski-ikäisellä, kouluttamattomalla pätkätyöläisellä helppoa. Helppoa se ei ole myöskään Ailin kahdella lapsella, 36-vuotiaalla ikiluuseri Kailla ja 16-vuotiaalla raskaana olevalla Jaanalla, jotka molemmat päätyvät Ailin yksiöön maailmaa pakoon. Joukkoon tulee myös Äiten reilut 30 vuotta nuorempi ystävä, irakilaissyntyinen Hamed.
Lämminveriset -päätösosassa Kotalan perheen rahatilanne on mennyt entistä huonommaksi: kunta on pannut betonikolhon maan tasalle hienompien asuintalojen tieltä ja Kotalat (+ Hamed) ovat muuttaneet Liesuan erään keskeneräisen sillan alle muiden kodittomien, spurgujen, romanien ja jyrkän talouspolitiikan uhrien, kanssa. Joulukuu on kylmä, hygienia porvarisukulaisten armon alla, ruokaa vaikea saada. Tästä huolimatta Äite on edelleen hengissä, Aili haikailee Hamedin perään, Kailla on omat juttunsa (sekä oma romanssinsa leipäjonossa); vain Jaana on päätynyt lapsensa Tiikerin kanssa omilleen. Eräs päivä sillan rakentaja ja sittemmin omaisuutensa ja perheensä menettänyt insinööri saapuu sillalle hirttämään itsensä, mutta päätyykin osaksi sillanalaista yhteisöä ja ohjaamaan joulunäytelmän, jolla Kotalat haluavat osoittaa kiitollisuutensa sukulaistensa suihkun avusta.
Näytelmiä ei tule luettua tarpeeksi ja silloin harvoin kun niitä lukee, ne tuppaavat olemaan ulkomaisia klassikoita, Shakespearea, Shaw'ta, Brechtia, kreikkalaisia. Nykynäytelmistä en juurikaan kuule, mikä on erittäin ikävää: "nyky" ei tee näytelmästä yhtään sen automaattisemmin keskinkertaista kuin "entisyys" tekee automaattisesti parempaa. Tokihan se kertoo näytelmästä jotain, että se on säilynyt pinnalla vuosikymmenien tai vuosisatojen ajan. Toisaalta, ottaen huomioon kirja-alan muutokset nykyaikana painoon asti päätyneet näytelmät ovat nekin käyneet oman helvettinsä läpi ja todistaneet oman olemassaolon arvonsa.
Vaikka molempien näytelmien teemat pätkätöiden aiheuttamasta epävarmuudesta kodittomuuteen ovat hyvinkin negatiivisia, Peltola saa aina silloin tällöin paljonkin huumoria. Kaikkein suurimmat naurut Yksiössä irtosi Ailin ja Äiten televisiokohtauksesta. Ei muuten käy kääntäjää kateeksi: Kai höläjää tarkkojakin teknisiä tajunnanvirtamonologeja autojen teknologiasta ja sen päälle vielä murre ja puhekieliset ilmaukset:
Alkuperästä on ja kuudellakymmenellä hepalla mennään, eihän siihen ole konetta vaihdettu, vai olisko jotain virityksiä, kyllä niihin tietysti jotain pientä joutuu jos vaan kilometriä kertyy mikä on mittarilukema tänään, ei siihen kyllä luottaa voi näissä museovärkeissä, niin monta myyjää matkan varrella lukua rukkaa, vai eihän tämä millään voi alkuperäisellä omistajallaan nytkään olla, kun ei sitä olla taittu Euroopan puolellakaan niin kauaa oltu, se perustuu Fiiatin kuuskuusvuoden satakaksnelosen perusmalliin, voi olla liikenteessä vaikee joskus erottaakkin toisistaan, viius on tietty levyjarrut mutta hyvin paljon samalta näyttää saapasmaan kärry, kun tämä kolhoosiajan peltietana kakskurkkusella alaimukaasuttimella. (Yksiöön en Äitee ota, s. 53)Lämminveriset ainakin on käännetty englanniksi, sillä Tampereen Työväen Teatteri oli osa Yhdysvaltoihin suuntautunutta Nordic Cool 2013 -festivaalia viime vuonna. Matkasta tehtiin dokkari, mutta ikävä kyllä se ei ole enää YLE Areenassa. Harmi, olisin halunnut seurata paitsi itse reissua niin mahdollisia palasia käännöksestä.
Huomasin muuten, että Hamedin suomen kielen taito muuttuu aika paljon Yksiön ja Lämminveristen välillä, odottamattomaan suuntaan. Näytelmien välillä on kolme vuotta, joten veikkaan että Peltola on huomannut ettei Hamedin kakkososassa näyttämä kielitaito ole realistisesti aikuisopiskelijan tasoista yli 20 vuotta Suomessa asumisen jälkeen. Tai sitten olen aivan väärässä ja Hamed on kielivelho ja tämä "taantuminen" on kerronnallinen valinta, elämäntilanteen taantumisen mukaisesti.
Harmittaa kovasti, etten ollut Lämminverisistä aikaisemmin tietoinen, olisin halunnut ainakin sen nähdä ihan näytelmänä. Mieluummin tietysti kaikki kolme, mutta veikkaan trologian viimeisen osan olevan näyttämön kannalta kaikkein haastavin. Olisi ollut mielenkiintoista seurata, millaisia ratkaisuja tuotantoryhmä oli esityksessään päätynyt. Hetkinen, komento takaisin! "Ohjelmistossa viidetta vuottaan".. "seuraavat esitykset"... Yksiöön en Äitee ota pyörii vielä Tampereen Työväen Teatterissa! Nyt kyllä hyvin Pöystimäinen 'vooi paska' tähän väliin; hankin nimittäin jo viime kuussa lipun Turun kaupunginteatteriin Rocky Horror Show'ta katsomaan ja budjetti on siinä reissussa jo vedetty äärimmilleen. En siis pysty lähtemään Tampereelle tätä katsomaan (niin rahallisesti kuin henkisestikään, yksi matka outoon kaupunkiin/vuosi minulle on jo ihan tarpeeksi stressaavaa... mistä muuten saisi paperisen Turun kartan?) Perkele. Toivottavasti Yksiö pysyy TTT:n ohjelmistossa vielä yhden vuoden, muussa tapauksessa pitää kysellä Peltolan näytelmien lobbaamisesta Vaasaan tai tyytyä lukemaan näytelmien tekstiversioita.
-----
Näytelmistä itse teksteinä ei juuri muualta löydy arvioita, näytelmäproduktioistakin vain vähän. Tässä yksi:
Kielipuolen päiväkirja -blogi (IRTI-teatterin esityksestä)
Palanen minua, olkaa hyvä.
Ankilta tuli haaste tuossa marraskuun puolella. Koska olen tätä nykyä ilmeisesti ameeban tasolla, vastaamisessa kestää. Mutta sainpas ne turistettua ulos kuitenkin. Säännöt vielä: kerro 11 faktaa itsestäsi, vastaa haastajan 11 kysymykseen, keksi seuraavalle 11 nimettävälle haastettavalle (alle 200 seuraajaa) 11 uutta kysymystä, ei pyöröhaastoja. Et voilà! Aloitetaanpas Ankin kysymyksistä.
1. Uskotko kohtaloon?
Tim Minchin kuvaa 'If I Didn't Have You' kohtaloa erinomaisesti kuvatessaan ns. kohtaloaan olla vaimonsa kanssa: "And look, I'm not undervaluing what we've got when I say that given the role chaos inevitably plays in the inherently flawed notion of "fate", it's obtuse to deduce that I've found my soulmate at the age of seventeen. It's just mathematically unlikely that at a university in Perth I happened to stumble on the one girl on Earth specifically designed for me." Lyhyesti: en usko.
2. Jos saisit mahdollisuuden palata takaisin johonkin menneisyyden hetkeen, tekisitkö sen?
En ole vielä saanut aikaiseksi blogata Stephen Fryn hienosta vaihtoehtoishistoriasta Making History, mutta esipalana sanottakoon että kirjan premissi on muualta populaarikulttuurista tuttu: "Matkataan ajassa taaksepäin ja tapetaan Hitler!" Menisin kyllä mieluusti ajassa taaksepäin, mutta taka-ajatukseni ovat vähemmän grandioosit: koulukiusaajilleni olisi sen kuuluisan saunan takana tilaa.
3. Mistä saat jaksamista tähän Suomen synkkään syksyyn ja talveen?
Eipäs mollata Suomen synkkää syksyä ja talvea! Kesäkuumalla sitä enemmän jaksamista tarvitsen.
4. Oletko jouluihminen?
Enpä oikeastaan. Jouluvaloja ei aina tule edes laitettua ja kortteja en ole tänäkään vuonna lähettänyt. Minulle joulu on enemmän se aika, kun näen nuorimmat serkkuni aivan pähkinöissään kaikista lahjoista ja joulupukin odotuksesta. Tykkään myös jouluruoasta, erityisesti rosollin lisukkeesta, jota syön itsenään koska en pidä rosollista. Ja joka jouluaatto olen tehnyt muksusta asti yhden asian: herännyt viimeistään yhdeltätoista katsomaan 'Lumiukon' ja viime jouluna myös sen jatko-osan.
5. Jos sinun ei tarvitsisi lainkaan piitata elämän tosiasioista (esim. sosiaalisista normeista/pakotteista), mitä tekisit elämässäsi?
Useamman tarkkaan valitun päät irtoaisivat olkapäiltä julkisesti. Tekisin maailmasta siten omalla tavallani edes vähän turvallisemman paikan.
6. Mikä tekee elämästä merkityksellisen?
Siinäpä se, tämän kun tietäisi. 42? Ehkä elämän tarkoitus on, että kaikki etsivät itse omalle elämälleen tarkoituksen sen sijaan että odottavat sen merkityksen tulevan jostain ulkopuolelta.
7. Jos tietäisit kuolevasi aivan pian, mitä haluaisit vielä tehdä?
Viettäisin aikaa ainakin N:n ja S:n kanssa. Sitten olisi tietysti sex, drugs & rock'n'roll -yhtälö. Ja paluu kysymyksen 5. vastaukseen. Tosin tässä skenaariossa muut jatkavat elämäänsä, joten tuo viimeinen tulisi tehdä jälkiä jättämättä.
8. Uskotko, että on olemassa jotain yliluonnollista tai Jumalan kaltaista?
Tämän olemisen tason kanssa kontaktissa olevista edustajista puuttuvat kaikki todisteet. Ehkä jotain on olemassa, mutta mitään yhteyttä meidän maailmaan ei ole. Ehkä muutama vekkuli tapaus trollaa meitä ja tekevät kontakteistaan tahallaan epämääräisiä. Ehkä heillä on joku keskinäinen sopimus olla antamatta mitään konkreettista ja johdonmukaista todistetta olemassaolostaan. Hei! Ehkä tämä on se ultimaalinen doublebluff: kummitus kirjoittaa autiotaloon (eli erinomaiseen paikkaan nuorten kännäämiselle) sijoitettuun tauluun tunnetun populaarikulttuuriviittauksen, kuten Oklahomassa:
9. Onko rakkaus sitä, että antaa toisen pilata elämänsä (kuten Anna-Leena Härkönen on Ei kiitos!- kirjassaan kirjoittanut)?
En ole ikävä kyllä lukenut tätä Härköstä, joten konteksti voi olla olennainen lisä, mutta noin perstuntumalta: ei. Kynnys sekaantumiseen on tosin korkea eli ihan pikku/todistamattomista asioista ei pidä hermostua.
10. Jos voisit tavata yhden fiktiivisen henkilön, kenet tapaisit?
Tohtori. Saa tulla hakemaan minut pois koska vain. Kunhan saan heittää hyvästit joillekin sitä ennen, tyypin matkassa kun tunnetusti saattaa mennä henki. Morpheuksen siskokin saa tulla tervehtimään sitten viime hetkinä, se olisi mukava yllätys.
11. Onko olemassa laulua, joka saa sinut itkemään? Jos on, niin mikä?
Oikealla tuulella moni saa itkemään, helpoiten varmaan Sian 'Breathe Me'. Ja Akira Yamaokan 'Room of Angel'.
11 satunnaista faktaa allekirjoittaneesta:
* Pöytäni natisee ja heiluu ja molemmat ärsyttävät aivan pirusti.
* Olen 95% varma, että Kevin Sorbon sopimuksessa Andromedan tuotantotiimin kanssa on kohta, jossa kukin vieraileva naispuolinen hahmo kuolaa kapteeni Huntin perään ja viimeistään jakson lopussa vaihtaa sitä kuolaa tyypin kanssa.
* En ole viherpeukalo: tapan vaikka kaktuksen.
* Haluaisin opetella soittamaan selloa.
* Puupuhaltimista lemmikkini on oboe, jolla on hienon surullinen ääni. Tällä perusteella harkitsin sitä hetken toiseksi parhaimmaksi vaihtoehdoksi sellon opettelulle, kunnes tutustuin soittimen mekaniikkaan. Ilmiömäinen kyky valikoida joukosta kaikkein epäkäytännöllisimmät suosikeiksi.
* Opiskelen japania toista vuotta. Käytännössä se tarkoittaa, että kerhoikäinen japanilaislapsikin osaa kieltä paremmin, mutta hei, minusta tämä on mukavaa.
* Kieli poskella: kokoomusnuorten jäsenyys tulisi luokitella ICD-10:een F6:n alle ("included but not limited to" -lisäyksellä).
* Veroparatiisit veks! Jos yhtiö toimii maassa X, käyttää sen poliisivoimia, palolaitosta, energia-, vesi- ja kommunikaatioverkostoa sekä sen verovaroin kouluttamaa työvoimaa, sen tulee maksaa täysimittaisesti lain vaatimat verot eikä sen saisi laillisesti siirtää veronmaksujaan muihin, varsinkaan matalan verotuksen, maihin.
* Brittiläinen rikosdraama on parasta.
* Sama juttu komedian kanssa: ei ole 'Uutisvuoto' enää kovin hauska, kun on katsonut sen alkuperäistä brittiversiota ('Have I Got News For You').
* Harkitsin joskus muuttavani nimeni laillisesti erääksi muuksi, tarkistin jopa maistraatista että valintani olisi ollut laillinen. Olisi ollut.
Minun 11 kysymystäni (en osoita niitä kenellekään, mutta vastaa kommentteihin, jos huvittaa)
1. Presidentinvaalien toinen kierros, vastakkain Päivi Räsänen ja Timo Soini. Ketä äänestät, Räsästä, Soinia vai nukkuvia?
2. Luetko Parnassoa?
3. Jouluvalojen lempiväri?
4. Mitä ammattia et voisi ikinä olla ja miksi?
5. Tehdäänkö aikahyppy juuri nyt? ;)
6. Lähimmän kirjan sivun 108 kolmanen rivin viides sana?
7. Koska luit viimeksi näytelmän?
8. No mikä se oli?
9. Mitä pitäisi tapahtua, ennen kuin näkisit itsesi marssimassa kadulla kylttien kanssa mielenosoituksessa?
10. Lempinumerosi ja miksi? (alla vinkkejä)
1. Uskotko kohtaloon?
Tim Minchin kuvaa 'If I Didn't Have You' kohtaloa erinomaisesti kuvatessaan ns. kohtaloaan olla vaimonsa kanssa: "And look, I'm not undervaluing what we've got when I say that given the role chaos inevitably plays in the inherently flawed notion of "fate", it's obtuse to deduce that I've found my soulmate at the age of seventeen. It's just mathematically unlikely that at a university in Perth I happened to stumble on the one girl on Earth specifically designed for me." Lyhyesti: en usko.
2. Jos saisit mahdollisuuden palata takaisin johonkin menneisyyden hetkeen, tekisitkö sen?
En ole vielä saanut aikaiseksi blogata Stephen Fryn hienosta vaihtoehtoishistoriasta Making History, mutta esipalana sanottakoon että kirjan premissi on muualta populaarikulttuurista tuttu: "Matkataan ajassa taaksepäin ja tapetaan Hitler!" Menisin kyllä mieluusti ajassa taaksepäin, mutta taka-ajatukseni ovat vähemmän grandioosit: koulukiusaajilleni olisi sen kuuluisan saunan takana tilaa.
3. Mistä saat jaksamista tähän Suomen synkkään syksyyn ja talveen?
Eipäs mollata Suomen synkkää syksyä ja talvea! Kesäkuumalla sitä enemmän jaksamista tarvitsen.
4. Oletko jouluihminen?
Enpä oikeastaan. Jouluvaloja ei aina tule edes laitettua ja kortteja en ole tänäkään vuonna lähettänyt. Minulle joulu on enemmän se aika, kun näen nuorimmat serkkuni aivan pähkinöissään kaikista lahjoista ja joulupukin odotuksesta. Tykkään myös jouluruoasta, erityisesti rosollin lisukkeesta, jota syön itsenään koska en pidä rosollista. Ja joka jouluaatto olen tehnyt muksusta asti yhden asian: herännyt viimeistään yhdeltätoista katsomaan 'Lumiukon' ja viime jouluna myös sen jatko-osan.
5. Jos sinun ei tarvitsisi lainkaan piitata elämän tosiasioista (esim. sosiaalisista normeista/pakotteista), mitä tekisit elämässäsi?
Useamman tarkkaan valitun päät irtoaisivat olkapäiltä julkisesti. Tekisin maailmasta siten omalla tavallani edes vähän turvallisemman paikan.
6. Mikä tekee elämästä merkityksellisen?
Siinäpä se, tämän kun tietäisi. 42? Ehkä elämän tarkoitus on, että kaikki etsivät itse omalle elämälleen tarkoituksen sen sijaan että odottavat sen merkityksen tulevan jostain ulkopuolelta.
7. Jos tietäisit kuolevasi aivan pian, mitä haluaisit vielä tehdä?
Viettäisin aikaa ainakin N:n ja S:n kanssa. Sitten olisi tietysti sex, drugs & rock'n'roll -yhtälö. Ja paluu kysymyksen 5. vastaukseen. Tosin tässä skenaariossa muut jatkavat elämäänsä, joten tuo viimeinen tulisi tehdä jälkiä jättämättä.
8. Uskotko, että on olemassa jotain yliluonnollista tai Jumalan kaltaista?
Tämän olemisen tason kanssa kontaktissa olevista edustajista puuttuvat kaikki todisteet. Ehkä jotain on olemassa, mutta mitään yhteyttä meidän maailmaan ei ole. Ehkä muutama vekkuli tapaus trollaa meitä ja tekevät kontakteistaan tahallaan epämääräisiä. Ehkä heillä on joku keskinäinen sopimus olla antamatta mitään konkreettista ja johdonmukaista todistetta olemassaolostaan. Hei! Ehkä tämä on se ultimaalinen doublebluff: kummitus kirjoittaa autiotaloon (eli erinomaiseen paikkaan nuorten kännäämiselle) sijoitettuun tauluun tunnetun populaarikulttuuriviittauksen, kuten Oklahomassa:
9. Onko rakkaus sitä, että antaa toisen pilata elämänsä (kuten Anna-Leena Härkönen on Ei kiitos!- kirjassaan kirjoittanut)?
En ole ikävä kyllä lukenut tätä Härköstä, joten konteksti voi olla olennainen lisä, mutta noin perstuntumalta: ei. Kynnys sekaantumiseen on tosin korkea eli ihan pikku/todistamattomista asioista ei pidä hermostua.
10. Jos voisit tavata yhden fiktiivisen henkilön, kenet tapaisit?
Tohtori. Saa tulla hakemaan minut pois koska vain. Kunhan saan heittää hyvästit joillekin sitä ennen, tyypin matkassa kun tunnetusti saattaa mennä henki. Morpheuksen siskokin saa tulla tervehtimään sitten viime hetkinä, se olisi mukava yllätys.
11. Onko olemassa laulua, joka saa sinut itkemään? Jos on, niin mikä?
Oikealla tuulella moni saa itkemään, helpoiten varmaan Sian 'Breathe Me'. Ja Akira Yamaokan 'Room of Angel'.
11 satunnaista faktaa allekirjoittaneesta:
* Pöytäni natisee ja heiluu ja molemmat ärsyttävät aivan pirusti.
* Olen 95% varma, että Kevin Sorbon sopimuksessa Andromedan tuotantotiimin kanssa on kohta, jossa kukin vieraileva naispuolinen hahmo kuolaa kapteeni Huntin perään ja viimeistään jakson lopussa vaihtaa sitä kuolaa tyypin kanssa.
* En ole viherpeukalo: tapan vaikka kaktuksen.
* Haluaisin opetella soittamaan selloa.
* Puupuhaltimista lemmikkini on oboe, jolla on hienon surullinen ääni. Tällä perusteella harkitsin sitä hetken toiseksi parhaimmaksi vaihtoehdoksi sellon opettelulle, kunnes tutustuin soittimen mekaniikkaan. Ilmiömäinen kyky valikoida joukosta kaikkein epäkäytännöllisimmät suosikeiksi.
* Opiskelen japania toista vuotta. Käytännössä se tarkoittaa, että kerhoikäinen japanilaislapsikin osaa kieltä paremmin, mutta hei, minusta tämä on mukavaa.
* Kieli poskella: kokoomusnuorten jäsenyys tulisi luokitella ICD-10:een F6:n alle ("included but not limited to" -lisäyksellä).
* Veroparatiisit veks! Jos yhtiö toimii maassa X, käyttää sen poliisivoimia, palolaitosta, energia-, vesi- ja kommunikaatioverkostoa sekä sen verovaroin kouluttamaa työvoimaa, sen tulee maksaa täysimittaisesti lain vaatimat verot eikä sen saisi laillisesti siirtää veronmaksujaan muihin, varsinkaan matalan verotuksen, maihin.
* Brittiläinen rikosdraama on parasta.
* Sama juttu komedian kanssa: ei ole 'Uutisvuoto' enää kovin hauska, kun on katsonut sen alkuperäistä brittiversiota ('Have I Got News For You').
* Harkitsin joskus muuttavani nimeni laillisesti erääksi muuksi, tarkistin jopa maistraatista että valintani olisi ollut laillinen. Olisi ollut.
Minun 11 kysymystäni (en osoita niitä kenellekään, mutta vastaa kommentteihin, jos huvittaa)
1. Presidentinvaalien toinen kierros, vastakkain Päivi Räsänen ja Timo Soini. Ketä äänestät, Räsästä, Soinia vai nukkuvia?
2. Luetko Parnassoa?
3. Jouluvalojen lempiväri?
4. Mitä ammattia et voisi ikinä olla ja miksi?
5. Tehdäänkö aikahyppy juuri nyt? ;)
6. Lähimmän kirjan sivun 108 kolmanen rivin viides sana?
7. Koska luit viimeksi näytelmän?
8. No mikä se oli?
9. Mitä pitäisi tapahtua, ennen kuin näkisit itsesi marssimassa kadulla kylttien kanssa mielenosoituksessa?
10. Lempinumerosi ja miksi? (alla vinkkejä)
Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies
Luettu: 7.1.2014
Alkuperäinen nimi: Se una notte d'inverno un viaggiatore
Käännös: Jorma Kapari
Yksi monista, erittäin monista kirjalistoistani on kopio kirjallisuuden yliopisto-opintojen eri kurssien lukuvaatimuslistoista. On genrekirjallisuutta, lasten- ja nuorten kirjallisuutta, suomalaisen kirjallisuuden historiaa sekä -tällä kertaa olennaisinta- länsimaisen kirjallisuuden historiaa.
Jos talviyönä matkamiehessä päähenkilönä on nimettömäksi jäänyt Lukija, joka käy kirjakaupassa ostamassa Italo Calvinon uusimman romaanin Jos talviyönä matkamies. Lukukokemus jämähtää kuitenkin sivuun 17, jolloin teksti palaa takaisin alkuun, mikä toistuu viimeiseen sivuun asti. Virheetöntä kappaletta hakiessaan hän saa kuulla, että kustantamolla on käynyt moka myös itse kirjan tekijän suhteen. Ikävä kyllä tämänkin kirjan kanssa tulee ongelmia: tämä ei ole sama kuin ensimmäinen ja tämäkin keskeytyy alkutekijöissään. Sama toistuu kolmannen kirjan kanssa, sitten neljännen, ja viidennen, ja... Retkellään metsästäessään kokonaisia kirjoja Lukija tapaa Lukijattaren, Lukijattaren sisaren, valekääntäjän rikolliskustantamoineen, marginaalisen kielen professorin, työhönsä leipääntyneen kirjailijan sekä kansainvälisen, sisäisen sodan keskellä olevan kirjajärjestökultin.
Luin kuutisen vuosi sitten Italo Calvinolta Koko kosmokomiikan enkä millään saanut siitä juurikaan mitään irti. Ikävä kyllä, lopputulos myös tämän kanssa oli sama: Tammi kuvaa kirjaa "verrattoman hauskaksi" ja minä en saa siitä alun hymähdystä enempää. Edes takakannen kuvailu Matkamistä kirjaksi lukemisesta, lukijuudesta ja kirjallisuudesta ei auttanut. Calvinon valinta kirjan rakenteesta -joka toinen luku kehyskertomusta, joka toinen Lukijan sillä hetkellä aloittamaa kirjaa- olikin ihan mielenkiintoinen (yhteneväinen romaani, jossa kirjan alkuja on tusina), teemoiltaan kirja jää taas 'meh'-osastolle. Lukijalla on Lukijattaren ja Lukijattaren sisaren kanssa jonkinlainen kolmiodraama käynnissä, ja tämä toistuu kunkin "metakirjan" juonessa. Itsessäänkin aihe on minusta tylsä, mutta Matkamiehessä se sama aihe toistuu eri muodoissa ja henkilöissä minulle aivan liian monta kertaa. Loppua kohden olin aiheeseen niin tympääntynyt, että laskin jäljellä olevia sivuja joita olin valmis lukemaan vain siksi, että olin jo yli puolen välin ja koska kirja oli introssa mainitsemallani listalla.
Sivuhuomio: Tammen kustantamaksi kirjaksi Matkamiehessä oli todella monta virhettä. Joistain sanoista puuttui kirjaimia, toisissa niitä oli liikaa. Yksittäinen sanakin taisi pariin kertaan puuttua kokonaan. En tiedä, onko lukemani pokkaripainos suora kopio kirjan alkuperäisestä kovakantisesta versiosta: toivon todella, että virheet ovat päätyneet tekstiin jotenkin vaihdossa sidonnasta nidontaan. Muussa tapauksessa: tut tut, Tammi, odotan teiltä parempaa.
Lukukokemukseni yhteenveto on entuudestaan tuttu fraasi: tulipa luettua.
-----
Jos talviyönä matkamies muualla:
Luen, mutta en kirjoita -blogi
Aamuvirkku yksisarvinen -blogi
Luetut 2006-2011 -blogi
Pekan porstua -blogi
Alkuperäinen nimi: Se una notte d'inverno un viaggiatore
Käännös: Jorma Kapari
Yksi monista, erittäin monista kirjalistoistani on kopio kirjallisuuden yliopisto-opintojen eri kurssien lukuvaatimuslistoista. On genrekirjallisuutta, lasten- ja nuorten kirjallisuutta, suomalaisen kirjallisuuden historiaa sekä -tällä kertaa olennaisinta- länsimaisen kirjallisuuden historiaa.
Jos talviyönä matkamiehessä päähenkilönä on nimettömäksi jäänyt Lukija, joka käy kirjakaupassa ostamassa Italo Calvinon uusimman romaanin Jos talviyönä matkamies. Lukukokemus jämähtää kuitenkin sivuun 17, jolloin teksti palaa takaisin alkuun, mikä toistuu viimeiseen sivuun asti. Virheetöntä kappaletta hakiessaan hän saa kuulla, että kustantamolla on käynyt moka myös itse kirjan tekijän suhteen. Ikävä kyllä tämänkin kirjan kanssa tulee ongelmia: tämä ei ole sama kuin ensimmäinen ja tämäkin keskeytyy alkutekijöissään. Sama toistuu kolmannen kirjan kanssa, sitten neljännen, ja viidennen, ja... Retkellään metsästäessään kokonaisia kirjoja Lukija tapaa Lukijattaren, Lukijattaren sisaren, valekääntäjän rikolliskustantamoineen, marginaalisen kielen professorin, työhönsä leipääntyneen kirjailijan sekä kansainvälisen, sisäisen sodan keskellä olevan kirjajärjestökultin.
Luin kuutisen vuosi sitten Italo Calvinolta Koko kosmokomiikan enkä millään saanut siitä juurikaan mitään irti. Ikävä kyllä, lopputulos myös tämän kanssa oli sama: Tammi kuvaa kirjaa "verrattoman hauskaksi" ja minä en saa siitä alun hymähdystä enempää. Edes takakannen kuvailu Matkamistä kirjaksi lukemisesta, lukijuudesta ja kirjallisuudesta ei auttanut. Calvinon valinta kirjan rakenteesta -joka toinen luku kehyskertomusta, joka toinen Lukijan sillä hetkellä aloittamaa kirjaa- olikin ihan mielenkiintoinen (yhteneväinen romaani, jossa kirjan alkuja on tusina), teemoiltaan kirja jää taas 'meh'-osastolle. Lukijalla on Lukijattaren ja Lukijattaren sisaren kanssa jonkinlainen kolmiodraama käynnissä, ja tämä toistuu kunkin "metakirjan" juonessa. Itsessäänkin aihe on minusta tylsä, mutta Matkamiehessä se sama aihe toistuu eri muodoissa ja henkilöissä minulle aivan liian monta kertaa. Loppua kohden olin aiheeseen niin tympääntynyt, että laskin jäljellä olevia sivuja joita olin valmis lukemaan vain siksi, että olin jo yli puolen välin ja koska kirja oli introssa mainitsemallani listalla.
Sivuhuomio: Tammen kustantamaksi kirjaksi Matkamiehessä oli todella monta virhettä. Joistain sanoista puuttui kirjaimia, toisissa niitä oli liikaa. Yksittäinen sanakin taisi pariin kertaan puuttua kokonaan. En tiedä, onko lukemani pokkaripainos suora kopio kirjan alkuperäisestä kovakantisesta versiosta: toivon todella, että virheet ovat päätyneet tekstiin jotenkin vaihdossa sidonnasta nidontaan. Muussa tapauksessa: tut tut, Tammi, odotan teiltä parempaa.
Lukukokemukseni yhteenveto on entuudestaan tuttu fraasi: tulipa luettua.
-----
Jos talviyönä matkamies muualla:
Luen, mutta en kirjoita -blogi
Aamuvirkku yksisarvinen -blogi
Luetut 2006-2011 -blogi
Pekan porstua -blogi
Robert Louis Stevenson: Dr Jekyll and Mr Hyde
Luettu: 21.10.2012
Scifi-haasteen loppua vedellään, kolmanneksi viimeistä tarkalleen ottaen.
Dr Jekyll and Mr Hyde (suom. Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde; julkaistu myös nimellä Salaperäinen ovi) on tarina kansanedustajan verisestä murhasta, jota päätyy tutkimaan lakimies Gabriel John Utterson. Jäljet johtavat sosiopaattiseen herra Edward Hydeen, ja hänen kauttaan ennen niin luotettavaan yhteiskunnan pilariin sekä Uttersonin parhaaseen ystävään, lääkäri Henry Jekylliin. Utterson epäilee Hyden kiristävän Jekyllilta rahaa, mutta joutuukin huomaamaan totuuden olevan kovin erilainen.
On aina yhtä outoa lukea klassikkoa, jonka punchlinen tietää etukäteen niinkin hyvin kuin Jekyll/Hyden. Onhan mielen kahtiajakautuminen sen verran tuttu ilmiö polulaarimediassa: pelisarja Crash Bandicootissa on Dr N. Brio joka muuntaa itsensä hirviöksi sekoituksiaan juomalla, scifisarja Sanctuaryn kaanonissa Adam Worth on Jekyll/Hyden esikuva, Alan Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvassa yksi liigan jäsenistä on tohtori Henry Jekyll, jopa Looney Tunesissa leikittiin tällä samalla teemalla muun muassa jaksossa 'Hyde and Go Tweet'. Lisää Dr Jekyll and Mr Hyde -tarinan kaiuista nykyisessä populaarikulttuurissa voi lukea Young Jedi's Holocron -blogista (englanniksi).
Tämä lienee yksi syy siihen, ettei kirjan kategoriointi kauhuksi oikein saa minulta vastakaikua. Toinen syy on epäilemättä Stevensonin viktoriaanisessa monen tason kanssa kikkailevassa kirjoitustyylissä: alussa henkilö X selittää henkilö Y:lle, kuinka henkilö Z kertoi tapahtumasta Ö, ja loppuselitys tapahtuu sekin epäsuorasti kirjeen kautta. Ärsyttävää.
Tarina itsessään saisi minusta lisäpontta, jos sen kerronta olisi suorempaa (joskin epäilmättä jossain on tämä sama tarina itse Henry Jekyllin näkökulmasta kerrottuna) ja jos muutoksen tiedettä olisi jotenkin selitetty laajemmin. Ymmärrän kuitenkin, että Stevensonin teksti on aikakautensa tulos myös sisällöltään ja siten hänellä oli eri prioriteetit; tuona aikanahan oli suosittua käyttää kirjallisuutta opetusten jakamiseen, samaan tapaan kuin nykyäänkin satuja käytetään opettamaan lapsille millainen käytös palkitaan ja millaisesta saa satikutia. Jekyllin ja Hyden tapauksessa Stevenson teki hieman mustavalkoisen jaon Jekyllin hyvyyden ja Hyden pahuuden välillä, ja teki pahuudesta nimenomaan epäkristillistä käytöstä, vaikkapa murhan tuomitseminen ei todellakaan ole uskonnon yksinoikeus, saatika kristinuskon.
Pienoisromaanina tämä oli nopea lukukokemus, vaikka mitenkään yllättävä se ei ollut, kauheasta puhumattakaan (pikemminkin tarina etenee dekkarin tavoin). Mutta. Tulipa luettua tämäkin klassikko.
-----
Dr Jekyll and Mr Hyde muualla:
Savon Sanomat
Paloheinän lukupiiriblogi
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogi
Kirjaretket-blogi
Orfeuksen kääntöpiiri -blogi
-----
Scifi-haaste: 12. Hullu tiedemies/Geneettiset kokeilut/Ympäristökatastrofit
-----
Klassikkohaaste
Scifi-haasteen loppua vedellään, kolmanneksi viimeistä tarkalleen ottaen.
Dr Jekyll and Mr Hyde (suom. Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde; julkaistu myös nimellä Salaperäinen ovi) on tarina kansanedustajan verisestä murhasta, jota päätyy tutkimaan lakimies Gabriel John Utterson. Jäljet johtavat sosiopaattiseen herra Edward Hydeen, ja hänen kauttaan ennen niin luotettavaan yhteiskunnan pilariin sekä Uttersonin parhaaseen ystävään, lääkäri Henry Jekylliin. Utterson epäilee Hyden kiristävän Jekyllilta rahaa, mutta joutuukin huomaamaan totuuden olevan kovin erilainen.
On aina yhtä outoa lukea klassikkoa, jonka punchlinen tietää etukäteen niinkin hyvin kuin Jekyll/Hyden. Onhan mielen kahtiajakautuminen sen verran tuttu ilmiö polulaarimediassa: pelisarja Crash Bandicootissa on Dr N. Brio joka muuntaa itsensä hirviöksi sekoituksiaan juomalla, scifisarja Sanctuaryn kaanonissa Adam Worth on Jekyll/Hyden esikuva, Alan Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvassa yksi liigan jäsenistä on tohtori Henry Jekyll, jopa Looney Tunesissa leikittiin tällä samalla teemalla muun muassa jaksossa 'Hyde and Go Tweet'. Lisää Dr Jekyll and Mr Hyde -tarinan kaiuista nykyisessä populaarikulttuurissa voi lukea Young Jedi's Holocron -blogista (englanniksi).
Tämä lienee yksi syy siihen, ettei kirjan kategoriointi kauhuksi oikein saa minulta vastakaikua. Toinen syy on epäilemättä Stevensonin viktoriaanisessa monen tason kanssa kikkailevassa kirjoitustyylissä: alussa henkilö X selittää henkilö Y:lle, kuinka henkilö Z kertoi tapahtumasta Ö, ja loppuselitys tapahtuu sekin epäsuorasti kirjeen kautta. Ärsyttävää.
Tarina itsessään saisi minusta lisäpontta, jos sen kerronta olisi suorempaa (joskin epäilmättä jossain on tämä sama tarina itse Henry Jekyllin näkökulmasta kerrottuna) ja jos muutoksen tiedettä olisi jotenkin selitetty laajemmin. Ymmärrän kuitenkin, että Stevensonin teksti on aikakautensa tulos myös sisällöltään ja siten hänellä oli eri prioriteetit; tuona aikanahan oli suosittua käyttää kirjallisuutta opetusten jakamiseen, samaan tapaan kuin nykyäänkin satuja käytetään opettamaan lapsille millainen käytös palkitaan ja millaisesta saa satikutia. Jekyllin ja Hyden tapauksessa Stevenson teki hieman mustavalkoisen jaon Jekyllin hyvyyden ja Hyden pahuuden välillä, ja teki pahuudesta nimenomaan epäkristillistä käytöstä, vaikkapa murhan tuomitseminen ei todellakaan ole uskonnon yksinoikeus, saatika kristinuskon.
Pienoisromaanina tämä oli nopea lukukokemus, vaikka mitenkään yllättävä se ei ollut, kauheasta puhumattakaan (pikemminkin tarina etenee dekkarin tavoin). Mutta. Tulipa luettua tämäkin klassikko.
-----
Dr Jekyll and Mr Hyde muualla:
Savon Sanomat
Paloheinän lukupiiriblogi
Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogi
Kirjaretket-blogi
Orfeuksen kääntöpiiri -blogi
-----
Scifi-haaste: 12. Hullu tiedemies/Geneettiset kokeilut/Ympäristökatastrofit
-----
Klassikkohaaste
Antoine de Saint-Exupéry: The Little Prince
Luettu: 19.10.2012
Alkuperäinen nimi: Le Petit Prince
Käännös: Irene Testot-Ferry
Kuvitus: Antoine de Saint-Exupéry
Klassikkohaasteella jatketaan. Huomautettakoon, että luin Pikku prinssin ensimmäisen kerran jo vajaa kymmenen vuotta sitten; vertailen kokemuksia alempana.
The Little Prince (suom. Pikku prinssi) alkaa, kun kertojamme, taistelupilotti, pakkolaskeutuu keskelle aavikkoa, ilman selviytymistarpeita ja työkaluja joilla korjata lentokoneen moottori. Eräs aamu kertoja herää, kun pikku poika pyytää häneltä piirrosta lampaasta. Poika päätyy auttamaan kertojaa pulassa ja tulee samalla kertoneeksi itsestään, kotitähdestään ja sen "asukeista", matkastaan läpi avaruuden jossa hän oli tavannut yhtä jos toista olentoa.
Aloitetaan selittämällä, miksi suomenkielisenä luin alunperin ranskaksi kirjoitetun kirjan englanninnoksena. Se oli paikalla kirjastossa, kun sitä satuin etsimään. Ja mikäs siinä, kyllähän sen nyt englanniksikin luki, vaikka eittämättä suomenkielisen käännöksenkin voisi joskus lukea.
Mutta asiaan. Mainitsin alussa, että olin lukenut tämän jo kertaallen aiemmin. Olin jo silloin tietoinen, että monille tämä kirja on hyvin erityinen: täynnä viisautta, ymmärrystä, filosofiaa. En kuitenkaan itse sitä siinä nähnyt. Nyt, noin kymmenen vuotta ja toivottavasti edes hieman fiksumpana, aloin nähdä tarinan heidän kannaltaan. Pikku prinssi tuntuu olevan kasvatusopas: kehotus ajatella asioita lasten kannalta, sen kuuluisan laatikon ulkopuolelta. Kehotus välttää niitä ainaisia aikuisten silmiä, jotka keskittyvät rahaan, maineeseen, omistamiseen, valtaan ja teorioihin. Kehotus miettiä, mikä on elämässä tärkeämpää: tehdä sitä mikä tekee itsensä onnelliseksi, vai toimia sen mukaan mitä muut aikuiset ajattelevat. Tämä tuo väistämättä mieleeni erään sitaatin Michael Chabonin Wonder Boys -romaanin filmiversiosta: "What does it matter what other people think? Most people don't think." Toivottavasti muistan tämän kaiken serkkujeni kanssa leikkiessäni ja ennen kaikkea toivottavasti saan selitettyä tämän myös heille. Se saattaisi auttaa heitä välttämään itse tekemiäni virheitä ja tuhlaamaan siinä sivussa vuosia elämästään.
The Little Prince muualla:
Ankin kirjablogi
Taikakirjaimet-blogi
Yöpöydän kirjat -blogi
Luettua-blogi
Amman lukuhetki -blogi
Täydellisyys on ihmisen luomaa -blogi
-----
Klassikkohaaste
Alkuperäinen nimi: Le Petit Prince
Käännös: Irene Testot-Ferry
Kuvitus: Antoine de Saint-Exupéry
Klassikkohaasteella jatketaan. Huomautettakoon, että luin Pikku prinssin ensimmäisen kerran jo vajaa kymmenen vuotta sitten; vertailen kokemuksia alempana.
The Little Prince (suom. Pikku prinssi) alkaa, kun kertojamme, taistelupilotti, pakkolaskeutuu keskelle aavikkoa, ilman selviytymistarpeita ja työkaluja joilla korjata lentokoneen moottori. Eräs aamu kertoja herää, kun pikku poika pyytää häneltä piirrosta lampaasta. Poika päätyy auttamaan kertojaa pulassa ja tulee samalla kertoneeksi itsestään, kotitähdestään ja sen "asukeista", matkastaan läpi avaruuden jossa hän oli tavannut yhtä jos toista olentoa.
Aloitetaan selittämällä, miksi suomenkielisenä luin alunperin ranskaksi kirjoitetun kirjan englanninnoksena. Se oli paikalla kirjastossa, kun sitä satuin etsimään. Ja mikäs siinä, kyllähän sen nyt englanniksikin luki, vaikka eittämättä suomenkielisen käännöksenkin voisi joskus lukea.
Mutta asiaan. Mainitsin alussa, että olin lukenut tämän jo kertaallen aiemmin. Olin jo silloin tietoinen, että monille tämä kirja on hyvin erityinen: täynnä viisautta, ymmärrystä, filosofiaa. En kuitenkaan itse sitä siinä nähnyt. Nyt, noin kymmenen vuotta ja toivottavasti edes hieman fiksumpana, aloin nähdä tarinan heidän kannaltaan. Pikku prinssi tuntuu olevan kasvatusopas: kehotus ajatella asioita lasten kannalta, sen kuuluisan laatikon ulkopuolelta. Kehotus välttää niitä ainaisia aikuisten silmiä, jotka keskittyvät rahaan, maineeseen, omistamiseen, valtaan ja teorioihin. Kehotus miettiä, mikä on elämässä tärkeämpää: tehdä sitä mikä tekee itsensä onnelliseksi, vai toimia sen mukaan mitä muut aikuiset ajattelevat. Tämä tuo väistämättä mieleeni erään sitaatin Michael Chabonin Wonder Boys -romaanin filmiversiosta: "What does it matter what other people think? Most people don't think." Toivottavasti muistan tämän kaiken serkkujeni kanssa leikkiessäni ja ennen kaikkea toivottavasti saan selitettyä tämän myös heille. Se saattaisi auttaa heitä välttämään itse tekemiäni virheitä ja tuhlaamaan siinä sivussa vuosia elämästään.
The stars mean different things for different people. For some they are nothing more than twinkling lights in the sky. For travellers they are guides. For scholars they are food for thought. For my businessman they are wealth. But for everyone the stars are silent. Except from now on just for you... (s. 100)-----
The Little Prince muualla:
Ankin kirjablogi
Taikakirjaimet-blogi
Yöpöydän kirjat -blogi
Luettua-blogi
Amman lukuhetki -blogi
Täydellisyys on ihmisen luomaa -blogi
-----
Klassikkohaaste
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)