Luettu: 30.3.2007
Luin tämän kirjan osana erästä suorittamaani yliopiston kurssia. Ensimmäinen Morrisoni se ei kuitenkaan ollut. Olisin sitä paitsi kuitenkin lukenut Sulan ennemmin tai myöhemmin itse, joten sinänsä onnekas sattuma, että päädyin juuri tämän lehtorin ryhmään (opettaja itse on tehnyt tutkimusta Morrisonista, joten kirjavalinta ei tullut kurssin alussa varsinaisesti yllätyksenä). Ennen Sulaa luin Sinisimmät silmät (org. The Bluest Eye) ja Minun rakkaani, minun kansani (org. Beloved), joka sekin oli erästä toista kurssia varten pöydän kulmalla. Minulla oli siis suurimpaan osaan opiskelijatovereistani nähden etulyöntiasema kirjasta kirjoitettavaa esseetä ja siitä käytävää keskustelua varten.
Mutta Sula. Kirja keskittyy kuvaamaan kahden tytön, Nelin ja Sulan, kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. Nelillä ja Sulalla on perinteinen kahden pikkutytön muodostama tiivis suhde, jossa kaikki on yhteistä ja kaikki jaetaan. Nelin mentyä naimisiin Sula perinteitä rikkoen lähtee pikkukaupunki Bottomista etsimään tulevaisuuttaan muualta. Tarinan toisessa osassa Sula palaa takaisin Bottomiin maailmaa nähneenä naisena, joka ei mukaudu pikkukaupungissa vallitsemaan naiskuvaan. Tarina seuraa, miten Nelin ja Sulan ystävyydelle tapahtuu paluun jälkeen ja miten sanonta "my enemy's enemy is my friend" toteutuu käytännössä.
Tarina polveilee kokemukseni mukaan Morrisonille tyypillisellä tavalla: juurien merkitystä korostetaan valottamalla myös muiden yhteisön ja/tai perheen jäsenten menneisyyttä. Vähintään yhtä mielenkiintoista kuin Sulan mielenliikkeet epäkonventionaalisena kaupungin luopiona on kansallisen itsemurhapäivän (National Suicide Day tammikuun kolmas päivä) perustamisen vaiheet. Kielellisesti Morrison jatkaa tutulla linjalla. Pitkiä virkkeitä ja dialogi on puhekieltä, jonka lukemisen sisäistämiseen menee aina jokin aika ennen kuin siitä tulee luonnollista minun, kirjakielistä ylimystöenglantia opetetun suomalaisen, korvaan. Kiilusilmä feministille (Utriota lainatakseni) Sulan naishahmot ovat hyvin kiehtovia, jotka omalla tavallaan vastustavat vallitsevaa naiskuvaa. Määrällisesti ajateltuna hahmot ovat entistä kiinnostavia, sillä vaikka Sulassa on kyllä mieshahmojakin, ne näyttäytyvät joko väistyvinä tai poissaolevina (niin psyykkisesti kuin fyysisestikin). Tämä onkin yksi syy, miksi olen niin kovin viehättynyt Toni Morrisoniin: kaikki tähän asti lukemani kirjat ovat keskittyneet naisiin, vaikka juurissa miehiäkin on käsitelty. Huolimatta siitä, että Morrison kuvaa amerikanafrikkalaisten naisten elämää viime vuosisadalla, käsitellyt aiheet kolahtavat jopa 2000-luvulla elävälle valkolaiselle. Sen pohjimmainen teema nyt kun kuitenkin on naiseus.
Luin tämän kirjan osana erästä suorittamaani yliopiston kurssia. Ensimmäinen Morrisoni se ei kuitenkaan ollut. Olisin sitä paitsi kuitenkin lukenut Sulan ennemmin tai myöhemmin itse, joten sinänsä onnekas sattuma, että päädyin juuri tämän lehtorin ryhmään (opettaja itse on tehnyt tutkimusta Morrisonista, joten kirjavalinta ei tullut kurssin alussa varsinaisesti yllätyksenä). Ennen Sulaa luin Sinisimmät silmät (org. The Bluest Eye) ja Minun rakkaani, minun kansani (org. Beloved), joka sekin oli erästä toista kurssia varten pöydän kulmalla. Minulla oli siis suurimpaan osaan opiskelijatovereistani nähden etulyöntiasema kirjasta kirjoitettavaa esseetä ja siitä käytävää keskustelua varten.
Mutta Sula. Kirja keskittyy kuvaamaan kahden tytön, Nelin ja Sulan, kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. Nelillä ja Sulalla on perinteinen kahden pikkutytön muodostama tiivis suhde, jossa kaikki on yhteistä ja kaikki jaetaan. Nelin mentyä naimisiin Sula perinteitä rikkoen lähtee pikkukaupunki Bottomista etsimään tulevaisuuttaan muualta. Tarinan toisessa osassa Sula palaa takaisin Bottomiin maailmaa nähneenä naisena, joka ei mukaudu pikkukaupungissa vallitsemaan naiskuvaan. Tarina seuraa, miten Nelin ja Sulan ystävyydelle tapahtuu paluun jälkeen ja miten sanonta "my enemy's enemy is my friend" toteutuu käytännössä.
Tarina polveilee kokemukseni mukaan Morrisonille tyypillisellä tavalla: juurien merkitystä korostetaan valottamalla myös muiden yhteisön ja/tai perheen jäsenten menneisyyttä. Vähintään yhtä mielenkiintoista kuin Sulan mielenliikkeet epäkonventionaalisena kaupungin luopiona on kansallisen itsemurhapäivän (National Suicide Day tammikuun kolmas päivä) perustamisen vaiheet. Kielellisesti Morrison jatkaa tutulla linjalla. Pitkiä virkkeitä ja dialogi on puhekieltä, jonka lukemisen sisäistämiseen menee aina jokin aika ennen kuin siitä tulee luonnollista minun, kirjakielistä ylimystöenglantia opetetun suomalaisen, korvaan. Kiilusilmä feministille (Utriota lainatakseni) Sulan naishahmot ovat hyvin kiehtovia, jotka omalla tavallaan vastustavat vallitsevaa naiskuvaa. Määrällisesti ajateltuna hahmot ovat entistä kiinnostavia, sillä vaikka Sulassa on kyllä mieshahmojakin, ne näyttäytyvät joko väistyvinä tai poissaolevina (niin psyykkisesti kuin fyysisestikin). Tämä onkin yksi syy, miksi olen niin kovin viehättynyt Toni Morrisoniin: kaikki tähän asti lukemani kirjat ovat keskittyneet naisiin, vaikka juurissa miehiäkin on käsitelty. Huolimatta siitä, että Morrison kuvaa amerikanafrikkalaisten naisten elämää viime vuosisadalla, käsitellyt aiheet kolahtavat jopa 2000-luvulla elävälle valkolaiselle. Sen pohjimmainen teema nyt kun kuitenkin on naiseus.
