Luettu: 29.1.2014
Viime jouluna tuli luettua Gaimanin uusin lastenkirja, hienosti nimetty ja kirjoitettu Fortunately, Milk. Muistutti minua siitä, että kirjahyllyssäni odotti lukuvuoroaan pari Gaimanin kirjaa. Anansi Boys (jatko-osa
American Gods -romaanille, The Ocean at the End of the Lane, Stardust ja Smoke and Mirrors -novellikokoelma jäävät vielä ainakin hetkeksi paikoilleen istumaan.
Neverwhereissa (suom. Neverwhere - maanalainen Lontoo) keskiluokkaisen Richard Mayhew'n elämä menee sekaisin, kun hän eräänä iltana päätyy tyttöystävänsä vastusteluista huolimatta auttamaan erästä haavoittunutta koditonta tyttöä. Tyttö on eräs maanalaisen Lontoon, tavallisen maailman rakojen väliin tippuneiden asuttaman Lontoon, mahtisuvun ainut jälkeläinen Door, joka tahtomattaan vetää Richardin mukaansa taian, omituisten otusten ja vielä oudompien lainalaisuuksien maailmaan, josta pääsee ulos vain kuolemalla - ja sitä onkin tarjolla lähes joka jokaisen kulman takana.
Neverwhere sai alkunsa samannimisen TV-sarjan käsikirjoituksesta. Gaiman ei kuulemma ollut ihan tyytyväinen ideansa toteutuksesta ja kirjoitti sen romaanimuotoon. Henkilökohtaisesti pidän enemmän Gaimanin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta sekä sarjakuvista. Tämä on vähän kuin God of War -peli: helvetin hieno, näyttävä ja viihdyttävä peli vaikka se onkin pohjimmiltaan selkeää kujanjuoksua. Samalla tavalla Neverwheren juoni on fantasiapeleistä tuttu "suorita tehtävä, etene ylemmälle tasolle, päihitä loppupomo" -kaava puettuna sangen mielenkiintoiseen ympäristöön.
Neverwhere ei ole oma suosikkini Gaimanin romaaneista, mutta hänen kohdallaan toimii se tietty kliseefraasi hevistä: paskanakin parempaa. Voi olla, että itse tarina jää ajan saatossa muistin hämäriin, mutta jos koskaan päädyn Lontoossa käymään, tietyt metroasemat tulevat kiinnittämään huomioni: "mitä jos Earl's Courtissa todellakin olisi jaarlinsa...? Mitä jos muillakin kaupungeilla olisi oma maanalainen versionsa...? Mitä jos itse päätyisin sen asukiksi...?" Pitää muuten katsoa, mitä kautta saisin käsiini tv-sarjan. Onhan siinä nyt kuitenkin enkelinä Peter Cabaldi, uusin tohtori!
*) Pieni nillitys: kirjan alussa on Lontoon metrokartta, mutta siinä ei ole mainittu kaikkia pienempiä asemia ja paikkoja, joihin tarinassa itsessään viitataan. Jonkin sortin karttanörttinä tämä ärsyttää. Sama juttu oli muuten Dmitri Gluhovskin Metroissa 2033 ja 2034.
-----
Neverwhere muualla:
Kirjamielellä-blogi
Taikakirjaimet-blogi
Illuusioita-blogi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Neil Gaiman. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Neil Gaiman. Näytä kaikki tekstit
Neil Gaiman: Death - The High Cost of Living
Luettu: 22.5.2012
Kuvitus: Chris Bachalo, Mark Buckingham, Dave McKean
Sandmanin ensimmäinen monista spin-offeista keskittyi Unikuninkaan isosiskoon, Kuolemaan. Ja kukapa tästä hahmosta ei pitäisi, joten toki hänen oma albuminsakin pitää lukea.
Death - The High Cost of Living (ei suomennettu): Kuolema ottaa ihmishahmon kerran vuosisadassa ymmärtääkseen merkityksensä meille kuolevaisille, jotka hän ennemmin tai myöhemmin tulee hakemaan mukaansa. Tällä kertaa hän on Didi, perheensä kolarissa menettänyt goottityttö. Hän pelastaa itsetuhoisen teinipojan ja vie tätä mukanaan pitkin ysäri-Lontoota. Kuoleman "vapaapäivästä" on kuitenkin tietoinen eräs sangen pitkäikäinen nainen, joka vangitsee Didin ja pojan saadakseen Kuoleman voimat Didin ankh-riipuksesta.
Hmm... varsin mielenkiintoinen kokonaisuus. Ei yhtä fantasianomainen kuin perus-Sandmanit, mikä on hienoinen pettymys. Koko albumin mielenkiintoisin osa on sen tulkinnanvapaus: Didin voi ajatella olevan joko perheensä menetyksestä traumatisoitunut tyttö joka jonkin sortin coping-mekanismina uskoo olevansa itse Kuolema, tai Didin voi lukea olevan todella ihmishahmossa oleva Kuolema. Hahmona Didi on joka tapauksessa varsin sympaattinen: hauska, fiksu, ystävällinen, kivalla tavalla hullu.
Yksi helmi albumissa on tietysti Tori Amosin johdanto. Amosin musiikilla on samantapainen vaikutus kuin tällä tekstillä, ja jatkumo itse Kuoleman persoonaan on saumaton (vaikka Amos onkin Sandman-luoja Gaimanin mukaan enemmän Delirium kuin Death... :D).
Mythopoeian arvostelua lukiessa tulee hieman vailinainen olo (suosittelen lukemaan hänen arvostelunsa, se on niin paljon omaani parempi). En selvästikään osaa arvostaa albumia tarpeeksi. No, onneksi tämän voi lukea uudelleen vaikka viiden vuoden kuluttua; siinä aikavälissä olen ennenkin kasvanut sen verran, että samasta aiemmin luetusta tekstistä saa irti aivan uusia juttuja.
-----
Death - The High Cost of Living muualla:
Mythopoeia-blogi
Comics Worth Reading -blogi (englanniksi)
Kuvitus: Chris Bachalo, Mark Buckingham, Dave McKean
Sandmanin ensimmäinen monista spin-offeista keskittyi Unikuninkaan isosiskoon, Kuolemaan. Ja kukapa tästä hahmosta ei pitäisi, joten toki hänen oma albuminsakin pitää lukea.
Death - The High Cost of Living (ei suomennettu): Kuolema ottaa ihmishahmon kerran vuosisadassa ymmärtääkseen merkityksensä meille kuolevaisille, jotka hän ennemmin tai myöhemmin tulee hakemaan mukaansa. Tällä kertaa hän on Didi, perheensä kolarissa menettänyt goottityttö. Hän pelastaa itsetuhoisen teinipojan ja vie tätä mukanaan pitkin ysäri-Lontoota. Kuoleman "vapaapäivästä" on kuitenkin tietoinen eräs sangen pitkäikäinen nainen, joka vangitsee Didin ja pojan saadakseen Kuoleman voimat Didin ankh-riipuksesta.
Hmm... varsin mielenkiintoinen kokonaisuus. Ei yhtä fantasianomainen kuin perus-Sandmanit, mikä on hienoinen pettymys. Koko albumin mielenkiintoisin osa on sen tulkinnanvapaus: Didin voi ajatella olevan joko perheensä menetyksestä traumatisoitunut tyttö joka jonkin sortin coping-mekanismina uskoo olevansa itse Kuolema, tai Didin voi lukea olevan todella ihmishahmossa oleva Kuolema. Hahmona Didi on joka tapauksessa varsin sympaattinen: hauska, fiksu, ystävällinen, kivalla tavalla hullu.
Yksi helmi albumissa on tietysti Tori Amosin johdanto. Amosin musiikilla on samantapainen vaikutus kuin tällä tekstillä, ja jatkumo itse Kuoleman persoonaan on saumaton (vaikka Amos onkin Sandman-luoja Gaimanin mukaan enemmän Delirium kuin Death... :D).
Mythopoeian arvostelua lukiessa tulee hieman vailinainen olo (suosittelen lukemaan hänen arvostelunsa, se on niin paljon omaani parempi). En selvästikään osaa arvostaa albumia tarpeeksi. No, onneksi tämän voi lukea uudelleen vaikka viiden vuoden kuluttua; siinä aikavälissä olen ennenkin kasvanut sen verran, että samasta aiemmin luetusta tekstistä saa irti aivan uusia juttuja.
-----
Death - The High Cost of Living muualla:
Mythopoeia-blogi
Comics Worth Reading -blogi (englanniksi)
Neil Gaiman: American Gods
Luettu: 19.3.2011
Männä vuonna tuli puhetta erään opiskelukaverin kanssa Neil Gaimanista, jonka seurauksena sain lainaan American Godsin. (Kyllä minä tämän palautan, laitan viestiä heti, kun tämä teksti on valmis!)
American Gods (suom. Unohdetut jumalat) lähtee käyntiin, kun vankilasta vapautunut Shadow saa kuulla vaimonsa kuolleen juuri ennen vapautumista auto-onnettomuudessa. Matkalla kotiin Shadow pestautuu omalaatuisen Wednesdayn palvelukseen tajuamatta ollenkaan, mihin on sekaantumassa: Amerikka, tuo kuuluisa kansojen sulatusuuni, on myös noiden kansojen jumaluuksien sulatusuuni, ja vanhojen (Odin, Horus, Shiva) ja uusien (luottokortit, media, tietokoneet) jumalien välille on nousemassa sota. Ja Shadow, kuolevainen ihminen, on sen keskellä.
Ensimmäinen huomioni on se aika, jonka otin kirjan lukemiseen: yli vuosi. Tämä ei johdu siitä, että kirja itsessään olisi huono. Ei ollenkaan, sehän on Gaimanin kirjoittama! Ehkäpä se johtuu osin kirjan massiivisuudesta; lukemani versio on Author's Cut -tyyppinen, alkuperäisjulkaisua pidempi versio, kaiken kaikkiaan siis 635 sivua. American Gods on massiivinen myös sisällöltään: niin monia hahmoja, niin monia jumaluuksia, niin monia paikkoja. Jos olisin lukenut kirjan yhteen menoon, en varmaan muistaisi puoliakaan kuin tällä lukutahdilla.
Olen aina ollut kiinnostunut mytologioista, joten luin kirjaa mielenkiinnolla myös siksi. Gaiman ei latele jumaluuksia pöydälle opettavaiseen tapaan, vaan hahmoina jotka nyt sattuvat olemaan jumalia. Tyyppien nimetkin ovat hieman tavallisempia, joten jää lukijalle itselleen hoksata joko tapahtumien tai nimen (tiesin Wednesdayn olevan Odin heti nimestä; keskiviikko englanniksi on kirjaimellisesti Odinin päivä, samalla tavalla kuin torstai, Thursday, on Thorin päivä) kautta. Skandinaaville tutut viikinkimytologian lisäksi mukana on reilusti muinaisen Egyptin jumaluuksia (joista Gaiman on kirjoittanut myös oman kirjansa American Godsin hengessä: Anansi Boys, kirjahyllyssäni odottamassa vuoroaan) sekä slaavilaisiin mytologioihin. Mukana itse päätarinassa on pieniä, lyhyitä välähdyksia myös muihin mytologisiin hahmoihin.
Myönnettäköön, ettei American Gods ole suosikkini Gaimanin bibliografiasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjaa kannattaisi lukea. Suosittelisin kuitenkin ehkä sittenkin pitäytymään alkuperäisessä, lyhyemmässä versiossa; ainahan sitä voi lukea tämän pitkänkin, jos alkuperäisestä pitää.
-----
American Gods muualla:
Kirjavinkit.f
RisingShadow.net
Nadjan kirjasto -blogi
Xerxes-blogi
Pasilan kirjasto lukupiiri -blogi
Elokuvablogi
Only the Gods Are Real - American Godsille omistettu sivusto, josta löytyy niin jumalalistauksia kuin Shadow'n matkakarttoja (englanniksi)
Männä vuonna tuli puhetta erään opiskelukaverin kanssa Neil Gaimanista, jonka seurauksena sain lainaan American Godsin. (Kyllä minä tämän palautan, laitan viestiä heti, kun tämä teksti on valmis!)
American Gods (suom. Unohdetut jumalat) lähtee käyntiin, kun vankilasta vapautunut Shadow saa kuulla vaimonsa kuolleen juuri ennen vapautumista auto-onnettomuudessa. Matkalla kotiin Shadow pestautuu omalaatuisen Wednesdayn palvelukseen tajuamatta ollenkaan, mihin on sekaantumassa: Amerikka, tuo kuuluisa kansojen sulatusuuni, on myös noiden kansojen jumaluuksien sulatusuuni, ja vanhojen (Odin, Horus, Shiva) ja uusien (luottokortit, media, tietokoneet) jumalien välille on nousemassa sota. Ja Shadow, kuolevainen ihminen, on sen keskellä.
Ensimmäinen huomioni on se aika, jonka otin kirjan lukemiseen: yli vuosi. Tämä ei johdu siitä, että kirja itsessään olisi huono. Ei ollenkaan, sehän on Gaimanin kirjoittama! Ehkäpä se johtuu osin kirjan massiivisuudesta; lukemani versio on Author's Cut -tyyppinen, alkuperäisjulkaisua pidempi versio, kaiken kaikkiaan siis 635 sivua. American Gods on massiivinen myös sisällöltään: niin monia hahmoja, niin monia jumaluuksia, niin monia paikkoja. Jos olisin lukenut kirjan yhteen menoon, en varmaan muistaisi puoliakaan kuin tällä lukutahdilla.
Olen aina ollut kiinnostunut mytologioista, joten luin kirjaa mielenkiinnolla myös siksi. Gaiman ei latele jumaluuksia pöydälle opettavaiseen tapaan, vaan hahmoina jotka nyt sattuvat olemaan jumalia. Tyyppien nimetkin ovat hieman tavallisempia, joten jää lukijalle itselleen hoksata joko tapahtumien tai nimen (tiesin Wednesdayn olevan Odin heti nimestä; keskiviikko englanniksi on kirjaimellisesti Odinin päivä, samalla tavalla kuin torstai, Thursday, on Thorin päivä) kautta. Skandinaaville tutut viikinkimytologian lisäksi mukana on reilusti muinaisen Egyptin jumaluuksia (joista Gaiman on kirjoittanut myös oman kirjansa American Godsin hengessä: Anansi Boys, kirjahyllyssäni odottamassa vuoroaan) sekä slaavilaisiin mytologioihin. Mukana itse päätarinassa on pieniä, lyhyitä välähdyksia myös muihin mytologisiin hahmoihin.
Myönnettäköön, ettei American Gods ole suosikkini Gaimanin bibliografiasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjaa kannattaisi lukea. Suosittelisin kuitenkin ehkä sittenkin pitäytymään alkuperäisessä, lyhyemmässä versiossa; ainahan sitä voi lukea tämän pitkänkin, jos alkuperäisestä pitää.
-----
American Gods muualla:
Kirjavinkit.f
RisingShadow.net
Nadjan kirjasto -blogi
Xerxes-blogi
Pasilan kirjasto lukupiiri -blogi
Elokuvablogi
Only the Gods Are Real - American Godsille omistettu sivusto, josta löytyy niin jumalalistauksia kuin Shadow'n matkakarttoja (englanniksi)
Neil Gaiman: The Sandman, vol. 1 - Preludes and Nocturnes
Luettu: 7.3.2011
Kuvitus: Sam Kieth, Mike Dringenberg & Malcolm Jones III
Graafisten romaanien klassikko, jota lukematta on menettänyt erittäin paljon.
The Sandman - Preludes and Nocturnes (ei suomennettu; miksi? MIKSI?!) aloittaa 11-osaisen kauhu-fantasia-sarjan. Tämä ensimmäinen osa esittelee sarjan päähenkilön, tummaan ja vakavaan Unien kuningas Morpehukseen ja tämän sisaruksiin, Loputtomiin. Kun lauma okkultisteja yrittää vangita Morpeuksen siskon, Kuoleman, he mokaavat ja saavat Kuoleman sijaan vankilaansa Unien kuninkaan. 72 vuotta Morpheus on vankina, ja 72 vuotta maailmassa riehuu outo unitauti, jossa ihmiset eivät enää herää. Kun Morpheus vihdoin vapautuu, hän lähtee etsimään kolmea valtaesinettään jotka hänen vangitsijansa häneltä veivät. Matka vie hänet kuningaskuntansa luhistuneiden jäännösten luota narkkareiden luo, Helvettiin ja amerikkalaiseen kuppilaan.
Oih... Että olenkin onnekas eläessäni aikana, jolloin voin nauttia Gaimanin teoksista! Ja voi niitä sääliöitä, jotka eivät niihin koskaan tutustu! Kaikki Gaimanin maailmat ovat juuri sopivalla tavalla vinksahtaneita; pidän erityisen paljon ideasta jumaluuksiakin vanhemmista Loputtomista. Ja toisin kuin muut DC-sarjakuvat, The Sandman elää omassa maailmassaa suurimmaksi osaksi aikaa (joskin eräät tutut DC-hahmot tekevätkin välillä cameorooleja). Erityisemaininnan ansaitsevat Dave McKeanin kannet. Alunperinhän Preludes and Nocturnes julkaistiin kahdeksassa pienemmässä osassa ja niistä jokaisella oli omat kantensa. On täysin epäreilua nimittää vain "kansiksi", sillä niistä jokainen on oma taideteoksensa, täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. 'A Hope in Hell':in kun saisi seinälle julisteena. Ja sitten pitää muistaa mainita Kuolema; *tirsk*. Hänestä pidän aivan erityisesti. Supercalifragilisticexpialidocius!
-----
Preludes and Nocturnes muualla:
Helium (englanniksi)
Bibliofreak-blogi(englanniksi)
Jenny's Books -blogi (englanniksi)
Kuvitus: Sam Kieth, Mike Dringenberg & Malcolm Jones III
Graafisten romaanien klassikko, jota lukematta on menettänyt erittäin paljon.
The Sandman - Preludes and Nocturnes (ei suomennettu; miksi? MIKSI?!) aloittaa 11-osaisen kauhu-fantasia-sarjan. Tämä ensimmäinen osa esittelee sarjan päähenkilön, tummaan ja vakavaan Unien kuningas Morpehukseen ja tämän sisaruksiin, Loputtomiin. Kun lauma okkultisteja yrittää vangita Morpeuksen siskon, Kuoleman, he mokaavat ja saavat Kuoleman sijaan vankilaansa Unien kuninkaan. 72 vuotta Morpheus on vankina, ja 72 vuotta maailmassa riehuu outo unitauti, jossa ihmiset eivät enää herää. Kun Morpheus vihdoin vapautuu, hän lähtee etsimään kolmea valtaesinettään jotka hänen vangitsijansa häneltä veivät. Matka vie hänet kuningaskuntansa luhistuneiden jäännösten luota narkkareiden luo, Helvettiin ja amerikkalaiseen kuppilaan.
Oih... Että olenkin onnekas eläessäni aikana, jolloin voin nauttia Gaimanin teoksista! Ja voi niitä sääliöitä, jotka eivät niihin koskaan tutustu! Kaikki Gaimanin maailmat ovat juuri sopivalla tavalla vinksahtaneita; pidän erityisen paljon ideasta jumaluuksiakin vanhemmista Loputtomista. Ja toisin kuin muut DC-sarjakuvat, The Sandman elää omassa maailmassaa suurimmaksi osaksi aikaa (joskin eräät tutut DC-hahmot tekevätkin välillä cameorooleja). Erityisemaininnan ansaitsevat Dave McKeanin kannet. Alunperinhän Preludes and Nocturnes julkaistiin kahdeksassa pienemmässä osassa ja niistä jokaisella oli omat kantensa. On täysin epäreilua nimittää vain "kansiksi", sillä niistä jokainen on oma taideteoksensa, täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. 'A Hope in Hell':in kun saisi seinälle julisteena. Ja sitten pitää muistaa mainita Kuolema; *tirsk*. Hänestä pidän aivan erityisesti. Supercalifragilisticexpialidocius!
-----
Preludes and Nocturnes muualla:
Helium (englanniksi)
Bibliofreak-blogi(englanniksi)
Jenny's Books -blogi (englanniksi)
Neil Gaiman: Coraline
Luettu: 28.2.2010
American Gods on sen verran kova pala, että tarvitsin hieman helpommin pureskeltavan palan Gaimania väliin.
Coraline (suom. Coraline varjojen talossa) on lasten romaani, jossa päähenkilön Coralinen perhe muuttaa uuteen taloon. Eräällä tutkimusretkellään Coraline löytää oven, josta hän pääsee toiseen kotiinsa. Toinen koti on melkein samanlainen kuin alkuperäinen ja siellä häärivät oikeiden vanhempien näköiset ja kuuloiset vanhemmat. Toisin kuin oikeat vanhemmat, toiset vanhemmat huolehtivat Coralinen onnellisuudesta täysipainoisesti, isä ei ole koko ajan joko työmatkalla tai töissä, ja äidillä on aikaa leikkiä Coralinen kanssa. Aikaa myöten Coraline kuitenkin huomaa toisen kodin säröilyn, kirjaimellisesti, ja joutuu lopulta venymään äärimmilleen saadakseen toisten vanhempien edelliset lapsikokelaat ja omat, oikeat vanhempansa toisen äitinsä valloista ja takaisin kotiin.
Joko olen erityisen herkällä tuulella tai sitten tämä kirja on oikeasti aika pirun pelottava. Ja tämä on lasten romaani! Luulisin... Kirjoitus on juuri niin vetävää kuin Gaimanin muissakin kirjoissa ja näyttää iskevän hyvinkin syvälle lukijan mieleen. En tule unohtamaan tätä kirjaa ihan heti. Sitä paitsi Coralinen hahmo on ihana: itsenäinen ja rohkea tyttö, joka ei ole stereotyyppinen tyttö. Ja ne nappisilmät olivat erityisen inhottavat, koska väistämättäkin kuvittelee miltä tuntuisi neuloa napit kiinni ihoon... hrrrr!
Pidin erityisesti lasten ja vanhempien suhteiden kuvauksesta; tällä saralla Coraline on varsin viisas lapsi. Tuskin olisin itse lapsena tajunnut, että kaikkea ei tulekaan saada, koska sitten millään ei olisi enää mitään merkitystä. Ja mikäli vanhemmat antavat lapselle kaiken mitä hän haluaa... no, ei sekään takaa, että vanhemmat olisivat pohjimmiltaan hyviä, kuten Coralinen toinen äiti todistaa.
Kirjasta on tehty myös leffa (ja graafinen romaani), jonka haluan nähdä jossain vaiheessa. Minulla on jokin erityinen paikka sydämessä animaatioille, etenkin stop-motionilla tehtyihin goottilaissävytteisiin animaatioihin (lue= Painajainen ennen joulua ja Corpse Bride).
-----
Coraline muualla:
Helsingin Sanomat
Turun Sanomat
Risingshadow.net
Kirjavinkit.fi
Kuuttaren lukupäiväkirja -blogi
Illuusioita-blogi
HarperCollins - Coralinen graafinen romaani -versio
Coraline-animaatioelokuvan kotisivut
American Gods on sen verran kova pala, että tarvitsin hieman helpommin pureskeltavan palan Gaimania väliin.
Coraline (suom. Coraline varjojen talossa) on lasten romaani, jossa päähenkilön Coralinen perhe muuttaa uuteen taloon. Eräällä tutkimusretkellään Coraline löytää oven, josta hän pääsee toiseen kotiinsa. Toinen koti on melkein samanlainen kuin alkuperäinen ja siellä häärivät oikeiden vanhempien näköiset ja kuuloiset vanhemmat. Toisin kuin oikeat vanhemmat, toiset vanhemmat huolehtivat Coralinen onnellisuudesta täysipainoisesti, isä ei ole koko ajan joko työmatkalla tai töissä, ja äidillä on aikaa leikkiä Coralinen kanssa. Aikaa myöten Coraline kuitenkin huomaa toisen kodin säröilyn, kirjaimellisesti, ja joutuu lopulta venymään äärimmilleen saadakseen toisten vanhempien edelliset lapsikokelaat ja omat, oikeat vanhempansa toisen äitinsä valloista ja takaisin kotiin.
Joko olen erityisen herkällä tuulella tai sitten tämä kirja on oikeasti aika pirun pelottava. Ja tämä on lasten romaani! Luulisin... Kirjoitus on juuri niin vetävää kuin Gaimanin muissakin kirjoissa ja näyttää iskevän hyvinkin syvälle lukijan mieleen. En tule unohtamaan tätä kirjaa ihan heti. Sitä paitsi Coralinen hahmo on ihana: itsenäinen ja rohkea tyttö, joka ei ole stereotyyppinen tyttö. Ja ne nappisilmät olivat erityisen inhottavat, koska väistämättäkin kuvittelee miltä tuntuisi neuloa napit kiinni ihoon... hrrrr!
Pidin erityisesti lasten ja vanhempien suhteiden kuvauksesta; tällä saralla Coraline on varsin viisas lapsi. Tuskin olisin itse lapsena tajunnut, että kaikkea ei tulekaan saada, koska sitten millään ei olisi enää mitään merkitystä. Ja mikäli vanhemmat antavat lapselle kaiken mitä hän haluaa... no, ei sekään takaa, että vanhemmat olisivat pohjimmiltaan hyviä, kuten Coralinen toinen äiti todistaa.
Kirjasta on tehty myös leffa (ja graafinen romaani), jonka haluan nähdä jossain vaiheessa. Minulla on jokin erityinen paikka sydämessä animaatioille, etenkin stop-motionilla tehtyihin goottilaissävytteisiin animaatioihin (lue= Painajainen ennen joulua ja Corpse Bride).
-----
Coraline muualla:
Helsingin Sanomat
Turun Sanomat
Risingshadow.net
Kirjavinkit.fi
Kuuttaren lukupäiväkirja -blogi
Illuusioita-blogi
HarperCollins - Coralinen graafinen romaani -versio
Coraline-animaatioelokuvan kotisivut
Neil Gaiman: The Dangerous Alphabet
Luettu: 18.8.2009
Kuvitus: Gris Grimly
The Graveyard Book oli niin vakuuttava, että päätin etsiä kaikki muutkin Gaimanin kirjat kirjastosta. Totesin, että tarjonta ei ole päätä huimaava, varsinkaan siinä vaiheessa kun tajusin The Dangerous Alphabetin olevan kuvakirja (taas...).
The Dangerous Alphabet on aakkosten mukaan kirjoitetta, runomuotoinen tarina laumasta lapsia, jotka päätyvät piraattikummitusten vangiksi.
Tämä kuvakirja olikin todella onnistunut. Toivoisin voivani jakaa innostuksen serkkuni kanssa, mutta ehkäpä sitten ala-asteella kun hän alkaa opiskella englantia. The Dangerous Alphabetia ei nimittäin voi millään kääntää suomeksi. Ensinnäkin, kuvat (eli tarina) ja aakkoset liittyvät hyvin olennaisesti toisiinsa; B-kirjainta ei voi suomeksi millään liittää veneeseen ja muihin kuvassa oleviin, B-alkuisiin asioihin. Lisäksi monet kupletit eivät ole käännettävissä:
Tekstitasolla The Dangerous Alphabetissa on paljonkin yhteneväisyyksiä Lemony Snickettin Surkeiden sattumusten sarjalle: "the alphabet [in this book] is not to be relied upon". Oikein mukavaa ajanvietettä näin aikuisellekin ei-natiiville.
-----
The Dangerous Alphabet muualla:
The Super Mom -blogi (englanniksi)
Kuvitus: Gris Grimly
The Graveyard Book oli niin vakuuttava, että päätin etsiä kaikki muutkin Gaimanin kirjat kirjastosta. Totesin, että tarjonta ei ole päätä huimaava, varsinkaan siinä vaiheessa kun tajusin The Dangerous Alphabetin olevan kuvakirja (taas...).
The Dangerous Alphabet on aakkosten mukaan kirjoitetta, runomuotoinen tarina laumasta lapsia, jotka päätyvät piraattikummitusten vangiksi.
Tämä kuvakirja olikin todella onnistunut. Toivoisin voivani jakaa innostuksen serkkuni kanssa, mutta ehkäpä sitten ala-asteella kun hän alkaa opiskella englantia. The Dangerous Alphabetia ei nimittäin voi millään kääntää suomeksi. Ensinnäkin, kuvat (eli tarina) ja aakkoset liittyvät hyvin olennaisesti toisiinsa; B-kirjainta ei voi suomeksi millään liittää veneeseen ja muihin kuvassa oleviin, B-alkuisiin asioihin. Lisäksi monet kupletit eivät ole käännettävissä:
- C is the way that we find and we look
- I am the author who scratches these rhymes
- U are the reader who shivers with dread
- Y's your last question, the end of the ring
Tekstitasolla The Dangerous Alphabetissa on paljonkin yhteneväisyyksiä Lemony Snickettin Surkeiden sattumusten sarjalle: "the alphabet [in this book] is not to be relied upon". Oikein mukavaa ajanvietettä näin aikuisellekin ei-natiiville.
-----
The Dangerous Alphabet muualla:
The Super Mom -blogi (englanniksi)
Neil Gaiman: The Graveyard Book
Luettu: 25.7.2009
Kuvitus: Dean McKean
Etsiessäni lasten- ja nuorten osastolta Hassuja hurjia hirviöitä, silmiini osui tyrkkyhyllyllä ollut The Graveyard Book. Tuollainen kirjan nimi uppoaa minunlaiseeni pessimisti-eskapisti-goottiin kuin kuuma veitsi voihin ja kun kirjailijana on Neil Gaiman, se tarttui äkkiä mukaan.
The Graveyard Book (suom. Hautausmaan poika) kertoo, kuinka pieni lapsi haahuilee läheiselle, museokohteena toimivalle hautausmaalle kun outo mies tappaa hänen muun perheensä. Hautausmaan väki, vainajien kummitukset ja vampyyrimainen Silas sekä vieraileva Kuolema, päättävät pitää pojan suojassa ja kasvattavat hänet hautausmaalla. Poika nimetään Nobody Owensiksi, ja ennen kuin hän voi lähteä luutarhasta hänen tulee selvittää hänen perheensä kuoleman ja häntä edelleen jahtaavan oudon miehen mysteerin.
The Graveyard Book on mahtava! Lasten oikeesti! En pidä yliällön vaaleanpunaisista pitsiunelmista, jossa aina paistaa aurinko ja kaikki on lopuksi pahiksillakin hyvin. Kolmoismurhalla alkava, hautausmaalle sijoittuva lastenkirja saa tässä kontekstissa siis plussaa jo ennen varsinaista lukemista. Mutta kun ei se lukeminenkaan sitä intoa alenna. Gaiman kirjoittaa hyvin ja pidän tarinan rakenteesta: kirja on kuin useiden novellien kokoelma, kukin lukunsa oma pieni tarinansa. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja sympattavia, vaikka eivät ole täydellisiä. Ehkä juuri siksi niistä pidänkin. En ole koskaan ymmärtänyt hautausmaita karttavia ihmisiä; miksi niistä haluaisi pysyä kaukana kun ne ovat kuin rauhan saarekkeita muuten hektisessä, tulosjohteisessa maailmassa. Ja olisihan se mahtavaa kuulla ensi käden kertomus eri hautojen asukkien elämistä, ei lukea suodattettuja ja sensuroituja versioita vuosien takaisesta elämästä historian kirjoista. Pitääpä tutustua Gaimanin tuotoksiin lisää; toistaiseksi olen lukenut vain Sandman-sarjan alkuosia. En luultavasti tule ihan heti pettymään.
-----
The Graveyard Book muualla:
Turun Sanomat
Savon Sanomat/Keskisuomalainen
Risingshadow.net
Kirjavinkkariblogi
Kirjan kotisivut (englanniksi)
Kuvitus: Dean McKean
Etsiessäni lasten- ja nuorten osastolta Hassuja hurjia hirviöitä, silmiini osui tyrkkyhyllyllä ollut The Graveyard Book. Tuollainen kirjan nimi uppoaa minunlaiseeni pessimisti-eskapisti-goottiin kuin kuuma veitsi voihin ja kun kirjailijana on Neil Gaiman, se tarttui äkkiä mukaan.
The Graveyard Book (suom. Hautausmaan poika) kertoo, kuinka pieni lapsi haahuilee läheiselle, museokohteena toimivalle hautausmaalle kun outo mies tappaa hänen muun perheensä. Hautausmaan väki, vainajien kummitukset ja vampyyrimainen Silas sekä vieraileva Kuolema, päättävät pitää pojan suojassa ja kasvattavat hänet hautausmaalla. Poika nimetään Nobody Owensiksi, ja ennen kuin hän voi lähteä luutarhasta hänen tulee selvittää hänen perheensä kuoleman ja häntä edelleen jahtaavan oudon miehen mysteerin.
The Graveyard Book on mahtava! Lasten oikeesti! En pidä yliällön vaaleanpunaisista pitsiunelmista, jossa aina paistaa aurinko ja kaikki on lopuksi pahiksillakin hyvin. Kolmoismurhalla alkava, hautausmaalle sijoittuva lastenkirja saa tässä kontekstissa siis plussaa jo ennen varsinaista lukemista. Mutta kun ei se lukeminenkaan sitä intoa alenna. Gaiman kirjoittaa hyvin ja pidän tarinan rakenteesta: kirja on kuin useiden novellien kokoelma, kukin lukunsa oma pieni tarinansa. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja sympattavia, vaikka eivät ole täydellisiä. Ehkä juuri siksi niistä pidänkin. En ole koskaan ymmärtänyt hautausmaita karttavia ihmisiä; miksi niistä haluaisi pysyä kaukana kun ne ovat kuin rauhan saarekkeita muuten hektisessä, tulosjohteisessa maailmassa. Ja olisihan se mahtavaa kuulla ensi käden kertomus eri hautojen asukkien elämistä, ei lukea suodattettuja ja sensuroituja versioita vuosien takaisesta elämästä historian kirjoista. Pitääpä tutustua Gaimanin tuotoksiin lisää; toistaiseksi olen lukenut vain Sandman-sarjan alkuosia. En luultavasti tule ihan heti pettymään.
-----
The Graveyard Book muualla:
Turun Sanomat
Savon Sanomat/Keskisuomalainen
Risingshadow.net
Kirjavinkkariblogi
Kirjan kotisivut (englanniksi)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)