Luettu: 21.5.2011
Dame Agatha. Dekkaristi, jolta pitäisi lukea niin paljon enemmän ja varsinkin tämä yksi kaikkein tunnetuimmista kirjoista.
And Then There Were None (tai Ten Little Niggers, kuten se alunperin oli nimeltään; suom. Eikä yksikään pelastunut, aiemmin Kymmenen pientä neekeripoikaa). Kahdeksan henkilöä saa kutsun Nigger Islandille heidän tuttaviensa nimissä. Heidän päästyä saarelle käy ilmi, ettei siellä olekaan ketään muita kuin he ja palvelijapariskunta. Illallisella ruokailuhuoneessa kaikuu pahaenteinen ääni, joka syyttää heitä kutakin murhasta (tai taposta tai kuolemantuottamuksesta tapauksesta riippuen, vaikkei tällä erottelulla olekaan nauhan tekijälle mitään väliä). Sen jälkeen eräs vieraista tukehtuu muiden joukossa. Seuraavana aamuna löytyy seuraava kalmo. Kun päitä alkaa tipahdella sangen tasaiseen tahtiin, monille alkaa valjeta, ettei onnettomuudella ja itsemurhalla voi selittää niitä kaikkia. Ikävä kyllä saarella ei ole heidän lisäkseen ketään ja myrsky estää pääsyn saarelle. MOT, murhaaja on heidän joukossaan ja alkaa toisten kyräily. Ja päitä tippuu edelleen.
No, nyt on luettu tämäkin. Enkä tarkoita tätä ollenkaan negatiivisesti: tarina on nimittäin varsin mielenkiintoinen. Suljetun tilan arvoitus. Katsoin joskus jonkun jakson Murder, She Wrote -sarjaa, jonka kyseisessä jaksossa rikas tyyppi feikkaa oman murhansa ja tutkailee talon asukkaita eli hänen perillisiään, miten heistä kukin käyttäytyy ja kuka heistä oikeasti hänestä välittää. Niinpä pääsin jo melko varhain kärryille tämän tarinan pahiksesta. Identiteetti asti en tosin päässyt, sillä mokomat jäljellejääneet pysyivät ruumiista niin kaukana, että lukija pysyisi kärryillä siitä, kuka murhatuista on jopa pysynyt Manalassa. No, luultavasti kirjan julkaisemisen aikoihin (= juuri ennen toisen maailmansodan alkua) oltiin nähty ruumiita jo ihan tarpeeksi, ettei niissä tarvinnut märehtiä samalla tavalla kuin nykyään, kun kuolema on niin piilotettua.
Kirjan parasta antia on murhien (siis saarella tapahtuvien) järjestys ja metodi. Dame Agatha käytti tiiviinä osana juonta erästä lastenrunoa, joka sittemmin on saanut -muun muassa tämän kirjan nimen muutoksessa- poliittisesti korrektimpia versioita. Runossa kymmenen pientä neekeripoikaa (ja sitten yhdeksän ja sitten kahdeksan ja...) kuolevat kukin tavallaan, ja samaan aikaan ruokailupöydän kymmenen pientä neekeripoikapatsasta katoavat murhien tahtiin. Kaikki runossa mainitut metodit eivät ole suoraan muunnettavissa tuohon kesäiseen brittiläissaareen, joten lukijana selaan muutaman sivun välein takaisin runoon ja mietin pääni puhki, miten se manifestoituu kirjassa.
Heh, tästä kirjasta voisi saada aikaan varsin Saw'n kaltaista torture-pornoa. Varsinkin, jos runon ottaa vielä kirjaimellisemmin, lisää hippusen kieroa mielikuvitusta ja lopulta sekoittaa joukkoon vielä lusikallisen inkvisittoreilta otettua mallia. Ja saahan niitä syytettyjä kuolemantapauksiakin vielä päivitettyä ja flashbackeina niistä tirutettua vielä lisää verta ja suolenpätkiä.
Mutta siis, ehdottomasti lukemisen arvoinen, mielenkiintoinen, lukijaa aktivoiva (ja näköjään inspiroivakin). Jos Guardianin mielestä Murder of Roger Ackroyd on tätäkin parempi, haluan saada sen kyllä myös luettua, toivon mukaan tässä kesän aikana (ukkosella? ;p).
Post scriptum: Kompataanpas vielä Sallaa - on melko typerää vaihtaa kirjan nimi korrektiuden takia, vaikka kirjan sisällä sanaa käytetään jatkuvasti? Helvetti, sen saaren nimikin on Neekerisaari! Ja käyhän se nyt muutenkin ilmi, ettei kirjan tapahtumat sijoitu nykyaikaan. Hohhoijaa.
-----
And Then There Were None muualla:
Salla Brunoun lukublogi
Naakku ja kirjat -blogi
Tikapuita pitkin taivaaseen -blogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti