Kerään mieluusti lukuvinkkejä erilaisista luennoista ja esitelmistä; tämän kertainen vinkki tuli itse Richard Dawkinsilta katsottuani hänen Royal Society of New Zealandille antamasta haastattelusta, jossa hän jakoi Societyn vuoden 2009 tiedekirjalle myöntämän palkinnon (voittaja oli muuten Rebecca Priestleyn toimittama The Awa Book of New Zealand Science). Tähän kyseiseen versioon Dawkins on kirjoittanut myös jälkipuheen.
The Black Cloud (suom. Musta pilvi) alkaa, kun peruskartoitusta tekevä astronomiopiskelija 1960-luvun yhdysvaltalaisessa observatoriossa huomaa teleskoopin kuvassa mustan läikän. Tarkempi tutkailu vie odottamattomaan johtopäätökseen: kyseessä ei ole tekninen vika, vaan jokin tähtien valon peittävä ilmiö. Samaan aikaan Britanniassa huomataan samainen musta läiskä ja niinpä nämä kaksi astronomiryhmää tapaavat Lontoossa selvittääkseen, mistä on kyse ja rauhoittaakseen kummankin hätääntynyttä hallitusta. Hätään on kuitenkin syytä, sillä Mustaksi Pilveksi nimetty ilmiö saapuu huomattavaa vauhtia suoraan kohti planeettaamme ja sen koostumuksen perusteella vaikutukset säähän ja ihmisten selviytymiseen ovat karut. Hallitusten ainut vastaus ihmisten pelkoon on ottaa asiaa omilla tahoillaan tutkineet tiimit Britanniasta, USAsta ja Neuvostoliitosta ja teljetä heidät eräälle valtion omistamalle syrjäiselle maatilalle Britannian periferiaan ja kontrolloida informaatiovirtaa -ja totuutta- Pilven todellisesta, älyllisestä luonnosta.
Kirjallisesti The Black Cloud ei ole ehkä ihan spefin parhaimmistoa, mutta pirun mielenkiintoinen se on. Juonihan on ihan perinteinen: outo asia -> vihollinen maailman johtajille-> pieni, äärimmäisen hyvä ihminen (eli tässä tapauksessa maatilan porukka) onnistuu älyllään kiertämään pahojen hallitusten yritykset salata asioita tai suoranaisesti valehdella niistä poliittisen vallan säilyttämiseksi -> loppujen lopuksi kaikki hyvin. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt loppupeleissä juuri ollenkaan, sillä toiminnan ja hyvä-paha -vastakkainasettelun sijaan paino on tieteessä. Se voikin olla joillekin matematiikkaa ja fysiikkaa kammoaville kynnyskysymys, vaikka juonen seuraaminen ei olekaan kaikkien kaavojen ymmärtämisestä kiinni. Mutta koska Hoyle oli itse astronomi, hän selittää tiedettä myös kaavoin. Pelkkä seuraavanlaisten alaviitteiden olemassaolokin voi silti olla joillekin negatiivinen asia:
Differentiate this equation with respect to time t and we get: dα/dt = -d/D2 * dD/dt. But V = -dD/dt, so that we can write dα/dt = d/D2 * V. Also we have D/V = T. Hence we can get rid of V, arriving at dα/dt = d/DT. This is turning out easier than I thought. Here's the answer already T = α * dt/dα. The last step is to approximate dt/dα by finite intervals, △t/△α, where △t = 1 month corresponding to the time difference between Dr Jensen's two plates; and from Dr Marlowe has estimated △α is about 5 per cent of α, i.e. α/△α = 20. Therefore T = 20△t = 20 months. - s.19Minulle yksi kirjan mielenkiintoisimmista aspekteista oli naiskuvaus. Tieteen maailmahan tunnetusti on varsin miehistä ja koska tarina on kirjoitettu 1950-luvulla ennen feminismin suurinta pyörrettä, se näkyy. Itse maatilan tutkijoista vain yksi on nainen ja hänkään ei juuri puhu. Muistan vain yhden kerran, jossa hän kommentoi itse tiedekeskustelua ja silloinkin suurin osa mieshahmoista piti hänen huomautustaan typeränä, vaikka se lopulta todeksi todistettiinkin. Lopun aikaa hän lähinnä keittää kahvia tai tekee ruokaa, ja itse tieteen tekemiseen hän osallistuu tekstin sivuhuomautuksen mukaan satunnaisena teknikkona. Ja tässä siis kyse naisastronomista. Onpa todella hyvin hyödynnettyä koulutusta. Toinen naishahmo maatilalla on sinne vangiksi jäänyt pianisti, joka hoitaa tutkijoiden viihdyttämisen konsertoinnilla. No, ainakaan Hoyle ei päädy luomaan neuvostovastaista ilmapiiriä, vaan tekee hiljaisesta venäläisastronomi Alexandrovista päähenkilön luottohenkilön. Kaikkiaan siis aikansa tuote, mutta vain sen verran kuin tiede antaa sille tilaa. Siitä Hoylelle hatunnosto. Nörteille kirja tarjoaa myös hihityksen paikan: Hoyle oli aikanaan kovasti sen teorian kannalla, että universumi on paikallaan pysyvä, ja hän antoi erään hahmonsa tölviä niitä tutkijoita, jotka olivat laajenevan universumin kannalla.
Kaiken kaikkiaan: kyllä tämän oikein mielellään luki!
-----
The Black Cloud muualla:
LukeVille-blogi
The Guardian (englanniksi)
The Independent (englanniksi)
Universe-blogi (englanniksi)
Asylum-blogi (englanniksi)
-----
Scifi-haaste: Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992
4 kommenttia:
Hmm. Joskus tuntuu, että tieteellisen koulutuksen saaneet kirjailijat kirjoittavat fiktiotakin toisille samantason koulutetuille, ei "suurelle" yleisölle. Esimerkissäsi tärkeintä taisi olla lopputulos, joten johdannon ymmärtäminen ei ole välttämättömyys, mutta kyllähän tuo hieman pysäyttää suoraa kerrontaa. Kuvauksesi naishahmoista melkein sai huokaamaan. Näihin on törmätty.
Hoyle itsehän oli nimenomaan tunnettu astronomian kansantajuistajana, joten en usko hänen kirjoittaneen samantason koulutetuille. Luulisin kirjan olevan vastakohta nykyajan tieteen popularisoinnille: matikkakin käy kunhan kirjassa ei ole minkäänlaisia kaavoja. Luultavasti Hoyle vain painotti sitä, ettei tiede perustu uskomuksille eikä siten edellyttänyt sitä lukijoiltakaan, vaan vei heidät lähteen luo jossa he saivat itse huomata, miten annetuilla aineksilla kirjan hahmot päätyvät annettuun lopputulokseen. Tämä pätee myös muihun kirjan tiedeosuuksiin, joissa Hoyle laittaa tutkijansa selittämään järkeilyään laajemmin kuin samantasoiset toisilleen puhuessaan hyvin todennäköisesti tekisivät (koska olettaisivat että saman tason koulutetut kyllä tietävät ne perusasiat, jotka asian perustan muodostavat). Ja noista suurin osa on tosiaan alaviitteissä, joten ne eivät ole niin sanotusti "pakollisia" ja kerrontaa haittaavia.
Juu, huokailua tuli täältäkin suunnasta. Onneksi mukana sentään oli edes se yksi naistutkija; monihan mieskirjailija olisi vain vetänyt mutkat suoriksi panemalla kaikki naishahmot tieteen ulkopuolisiksi. Että edes nyt sen verran, ja olihan se yksi huomautus oikein, ei tullut mitään alentuvaa huomautusta naisten sopivuudesta luonnontieteisiin, jos hahmon huomautus olisi ollut väärin.
Luin tämän suomennettuna joskus kauan sitten. En muista tuollaisia alaviitteitä lainkaan, mutta joka tapauksessa en pidä niitä erityisen fiksuna vetona. Jos lukija jotain kaavoja osaakin vääntää, niin kiva, mutta ennen pitkää hän kuitenkin putoaisi kärryiltä. Jos taas ei putoa, niin selitykset ja alaviitteet ovat olleet alun alkaenkin turhia.
Kirjasta itsessään pidin tosi paljon, olen jopa harkinnut lukemista uudelleen.
En tiedä, mitä alaviitteille on tapahtunut suomennoksessa. Mikäli se on vanha versio, saattaa olla että vallalla oli taipumus jättää joitain pätkiä suomennoksesta pois, tässä tapauksessa siis viitteet.
Henkilökohtaisesti en kuulu jälkimäiseen esittelemääsi lukijakategoriaan, mutta pidin viitteistä silti. Pidin niistä siksi, että Hoyle ei tyytynyt vain esittelemään tieteellistä skeptistä ajattelutapaa, vaan otti tavallaan interaktiivisesti lukijan mukaan antamalla meille mahdollisuus seurata tätä päättelyketjua. Enkä pudonnut mielestäni kärryiltä.
Lue toki uusiksi, jos saat tämän jostain käsiisi. Olisi mielenkiintoista, onko suhtautumisesi kirjaan muuttunut edelliskerrasta paljon.
Lähetä kommentti