Luettu: 22.7.2007
Kuoleman varjelusten alkuperäisversiota odotettiin kuin kuuta nousevaa, jona aikana vierailin eri Potter-aiheisilla fanisivustoilla jotakuinkin tuhat ja yksi kertaa kuukaudessa ja tulipa vieroitusoireissa kirjoitettua (toistaiseksi) ainokainen fanfiction-tekstinikin. Tupakaulahuivi tuli kudottua kuudennen osan, Puoliverisen prinssin, suomennosta odottaessa. Tällä hetkellä työn alla on Puoliverisen prinssin elokuvaversion ensi-iltaan mennessä valmistaa Potter-tyyppinen koulupuku (melkein valmis; hametta en tosin aio avada kedavrankaan uhalla päälleni).
Siirsin työvuoroni julkaisupäivänä siten, että voisin mennä Suomalaisen eteen niin pian kuin mahdollista ja siinä sitä sitten tavattiin opusta työvuoroon asti ja kaikilla mahdollisilla tauoilla työvuoron aikana. Itse asiassa ihan hyvä systeemi, kun sai sulatella lukemaansa työitä tehdessä ennen kuin jatkoi; ei tullut ähkyä kuten Half-Blood Princea lukiessa. Mutta itse asiaan. Jos nyt on joku, joka tosiaan ei tiedä, mistä on kyse, sanottakoon seuraavaa: Harry Potter and the Deathly Hallows on salama-arpiotsaisen velhopojan elämästä kertovan seitsemänosaisen fantasiasarjan viimeinen osa, joka kaiken aiemman menestyksen johdosta sai (jästi)maailman sekaisin. Tässä viimeisessä osassa Harry ystävineen lähtee matkalle tuhoamaan niin velho- kuin jästimaailmaakin uhkaavan velhon, Lordi Voldemortin (aka. Pimeyden lordi, aka. Hän-Joka-Jääköön-Nimeämättä, aka. Voltsu), biologian lakeja uhmaavan pitkäikäisyyden salaisuuden varmistajia, hirnyrkkejä. Matkan aikana Harry saa selville menneisyydestään -ja nykyisyydestään- uusia asioita valmistautuen viimeiseen taisteluun.
Ahmin Deathly Hallowsin samalla innolla kuin edeltäjänsäkin. Alun perin taisin ensimmäiseen Potteriini (epäkronologisesti kyseessä oli Azkabanin vanki, koska se sattui olemaan kirjastossa ainoana paikalla) sen jälkeen, kun olin pari päivää aiemmin nähnyt muistaakseni 45 minuuttia -ohjelman jutun Harry Pottereiden menestyksestä ja tähän päivään verrattuna vielä pienessä mittakaavassa olleeseen Pottermaniaan. Kuten osasin odottaakin kaikkien niiden sivustojen lukemisen jälkeen, luvassa oli monien arvoituksiksi jääneiden kysymysten ratkaisuja ja vastaus ultimaaliseen kysymykseen siitä, kenen puolella Kalkaros oikeasti on. Olin kuin olinkin oikeassa, vaikka syyt olivatkin hieman erilaiset kuin olin ajatellut. Tunnustettakoon nyt tämäkin: Härkösen Loppuunkäsitellyn yhteydessä mainitsin Kalkaroksen kuoleman olleen yksi kolmesta kerrasta, jolloin kirja on saanut minut itkemään. Tarkalleen ottaen syynä ei ollut Kalkaroksen kuolema, vaan tieto seuraavassa luvussa siitä, että Kalkaros uhmasi kohtaloa kerta toisensa jälkeen Kuolonsyöjien leirissä kostaakseen rakastamansa naisen kuoleman. Ja muisto siitä, että viimeinen asia, mitä Kalkaros halusi, oli Harryn katsovan häntä silmiin; Harryllehän oli useaan kertaan sanottu, että hänellä oli äitinsä silmät... Se oli vain niin goottilaisen romanttista!
Kirjallisesti Deathly Hallows on yhtä taidokas kuin muutkin Potter-saagan osat. En voi kun ihmetellä, miten ihmismieli pystyykin tuottamaan jotain tällaista, ja se vetää sanattomaksi. Ja nöyräksi, kun tietää, ettei kuulu itse siihen joukkoon, jolla on tällainen mielikuvitus ja kirjoituskyky. Kaikki kunnia Rowlingille tämän kirjasarjan luomisesta. Haluan uskoa, että Harry Potterit ovat tehneet tästä maailmasta ja asukkaista edes hitusen parempia.
