Luettu: 7.7.2007
Alkuperäinen nimi: Populärmusik från Vittula
Käännös: Outi Menna
Mikael Niemen esikoisesta olin kuullut jo paljon ennen kuin sitä luinkaan. Tämä on ainakin yksi tapa määrittää klassikkoa, se että maine kiirii pitkälti itse teosta edeltä. Klassikko väittäisin tämän romaanin olevan, sen verran aikaa uhmaava sanoisin sen olevan. Kirjaan tartuin monen mutkan kautta; jokin päivä kesäkuussa 2007 YLE esitti tähän romaaniin perustuvan elokuvan (jonka missasin); törmäsin seuraavana päivänä lehtoriini, joka oli huomannut läheiseni kuolinilmoituksen lehdessä (oudosta sukunimestä saa tuta usein) ja päätyi juttelemaan kanssani, ja hän mainitsi tästä kirjasta ja edellispäivänä lähetetystä elokuvasta, jossa käsiteltiin samoja asioita kuin mistä me puhuimme. Joten lampsin hautajaisia edeltävänä päivänä leffavuokraamoon ja elokuva teki niin syvän vaikutuksen, että päädyin hakemaan pokkariversion heti ensitilassa divarista.
Kustantaja Like kuvaa kirjaa sivuillaan näin: "Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on hurja, humoristinen ja hillitön kuvaus siitä, millaista oli kasvaa nuoreksi mieheksi 60- ja 70-lukujen Pajalassa, Ruotsin Tornionlaaksossa, kahden maan ja kolmen kielen kohtauspaikassa. Kirjan poikia yhdistää rakkaus musiikkiin, Elvikseen ja Beatlesiin, sekä surkea soittotaito." (http://www.like.fi/kirja.php?detail_id=264.)
Niemen tarinankerronta on aiheen vakavuudesta huolimatta aina yhtä hillittömän hauskaa. Kaikkien aikojen suosikkikohtauksiin kuuluu Niilan isoäidin kuolema ja siitä seuraava testamenttikiista. En pysty tarkalleen sanomaan, mistä se johtuu, mutta Populäärimusiikkia lukiessa on koko ajan sellainen olo, kuin olisi osana tapahtumia jollain tasolla. Löysin muuten jokin aika sitten kirjastosta vahingossa Populäärimusiikin meänkielisen version. Oli pakko selailla ja lukaista pari lukua ihan vain nähdäkseni, miltä meänkieli kuulostaa, miten se muodostuu ja miten paljon siitä ymmärrän ilman ruotsin sanakirjaa. Yllättävän paljon; lisäksi meänkieli tuo oman herkullisen vivahteensa muutenkin hauskoihin tilanteisiin (kuten vaikka se Niilan ämmin testamenttihulabaloo).
Käsittääkseni tarinankerronnalla on vahvat juuret nimenomaan Lapissa. Taidan siis Mikael Niemen muiden romaanien (Nahkakolo, Mies joka kuoli kuin lohi) lisäksi tutustua jossain vaiheessa myös muihin saman seudun kirjailijoihin, muun muassa Bengt Pohjasen tuotantoon, johon tutustuin viime syksyn kirjallisuusfestareilla. Näistä siis joskus hamassa tulevaisuudessa. Siihen asti... roskn roll musis!
Alkuperäinen nimi: Populärmusik från Vittula
Käännös: Outi Menna
Mikael Niemen esikoisesta olin kuullut jo paljon ennen kuin sitä luinkaan. Tämä on ainakin yksi tapa määrittää klassikkoa, se että maine kiirii pitkälti itse teosta edeltä. Klassikko väittäisin tämän romaanin olevan, sen verran aikaa uhmaava sanoisin sen olevan. Kirjaan tartuin monen mutkan kautta; jokin päivä kesäkuussa 2007 YLE esitti tähän romaaniin perustuvan elokuvan (jonka missasin); törmäsin seuraavana päivänä lehtoriini, joka oli huomannut läheiseni kuolinilmoituksen lehdessä (oudosta sukunimestä saa tuta usein) ja päätyi juttelemaan kanssani, ja hän mainitsi tästä kirjasta ja edellispäivänä lähetetystä elokuvasta, jossa käsiteltiin samoja asioita kuin mistä me puhuimme. Joten lampsin hautajaisia edeltävänä päivänä leffavuokraamoon ja elokuva teki niin syvän vaikutuksen, että päädyin hakemaan pokkariversion heti ensitilassa divarista.
Kustantaja Like kuvaa kirjaa sivuillaan näin: "Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on hurja, humoristinen ja hillitön kuvaus siitä, millaista oli kasvaa nuoreksi mieheksi 60- ja 70-lukujen Pajalassa, Ruotsin Tornionlaaksossa, kahden maan ja kolmen kielen kohtauspaikassa. Kirjan poikia yhdistää rakkaus musiikkiin, Elvikseen ja Beatlesiin, sekä surkea soittotaito." (http://www.like.fi/kirja.php?detail_id=264.)
Niemen tarinankerronta on aiheen vakavuudesta huolimatta aina yhtä hillittömän hauskaa. Kaikkien aikojen suosikkikohtauksiin kuuluu Niilan isoäidin kuolema ja siitä seuraava testamenttikiista. En pysty tarkalleen sanomaan, mistä se johtuu, mutta Populäärimusiikkia lukiessa on koko ajan sellainen olo, kuin olisi osana tapahtumia jollain tasolla. Löysin muuten jokin aika sitten kirjastosta vahingossa Populäärimusiikin meänkielisen version. Oli pakko selailla ja lukaista pari lukua ihan vain nähdäkseni, miltä meänkieli kuulostaa, miten se muodostuu ja miten paljon siitä ymmärrän ilman ruotsin sanakirjaa. Yllättävän paljon; lisäksi meänkieli tuo oman herkullisen vivahteensa muutenkin hauskoihin tilanteisiin (kuten vaikka se Niilan ämmin testamenttihulabaloo).
Käsittääkseni tarinankerronnalla on vahvat juuret nimenomaan Lapissa. Taidan siis Mikael Niemen muiden romaanien (Nahkakolo, Mies joka kuoli kuin lohi) lisäksi tutustua jossain vaiheessa myös muihin saman seudun kirjailijoihin, muun muassa Bengt Pohjasen tuotantoon, johon tutustuin viime syksyn kirjallisuusfestareilla. Näistä siis joskus hamassa tulevaisuudessa. Siihen asti... roskn roll musis!
