Luettu: 10.7.2007
Alkuperäinen nimi: The Long Dark Tea-time of the Soul
Käännös: Jukka Saarikivi
Mainitsin tässä taannoin Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitellyn tekstin yhteydessä Douglas Adamsin. Kokemukseni mukaan ihmiset voidaan jakaa yksinollaan... anteeksi, kahteen joukkoon: ne, jotka ymmärtävät Adamsin huumoria ja ne, jotka eivät sitä ymmärrä. Itse kuulun ensin mainittuun joukkoon ja juuri siksi olin valmis tarttumaan Sielun pitkään pimeään teehetkeen huolimatta takakannen varoituskellot soimaan herättäneestä genreluokituksen ilmaisevasta sanasta 'dekkari' (syy varoituskelloihin löytyy tekstistä Manda Scott: Hen's Teeth). Muistaakseni pistäydyin Suomalaiseen, kun pokkaripassini oli täynnä ja käyttöaika umpeutumassa, hakemaan sen ilmaisen pokkarin. Olin jo jonkin aikaa harkinnut Teehetkeä, mutta se dekkari-osuus hirvitti. Päätin kuitenkin kokeilla, olihan nimi ainakin Adamsmainen.
Juonellisesti kyseessä on takakannen (osasyyllinen kirjan mukaanlähtöön) mukaan seuraavanlainen tarina: "Matkustajien lähtöselvitystiski Lontoon Heathrown lentokentällä katoaa räjähdyksessä oranssiin tulipalloon. Kaikki tavanomaiset tahot yrittävät ottaa vastuun tapahtumasta: IRA, PLO sekä kaasulaitos. Lopulta välikohtaus selitetään Jumalan väliintuloksi. Mutta minkä jumalan? Sitä pohtii holistinen yksityisetsivä Dirk Gently. Kuka jumalista pyörisi Heathrown kulmilla aikoen nousta kello 15:37 lennolle Osloon? Jäljet vihjaavat aasan olleen asialla. Dirk ei ole ihmeissään, sillä tämän etsivän arkeen kuuluu monia kummallisuuksia - kuten asiakas, jonka irtonainen pää löytyy pyörivän levylautasen päältä erään talon kellarista. Yhdistäessään johtolankoja Dirk päätyy keskelle kosmista keittoa, jonka syövereissä kohtaavat ihmiset ja jumalatkin."
Olin aivan varma, että näillä eväillä on saatu aikaiseksi dekkari, jonka lukeminen ei olisi minulle kuin kalanmaksaöljyn juontia. Vaikka yksittäiset parodiset huomiot ja tapahtumat saavatkin hymyn huulille ja ajoittain jopa nauramaan, kokonaisuus ei kuitenkaan vakuuta - ainakaan minua. Ei Adamsilla tekstissään suvantokohtia ole, ei, vaan hän kyllä saa pidettyä lukijan huomion tehokkaasti mitä erikoisimmilla tapahtumilla (se jumala, joka lähtöselvityksessä toteutti räjähtävää luontoaan kirjaimellisesti, muutti häntä ärsyttäneen virkailijan kokisautomaatiksi). Luultavasti dekkareiden ystävät, jotka kuuluvat siihen Adamsin huumorintajua ymmärtävään joukkoon, saavat Sielun pitkästä pimeästä teehetkestä jotain irti. Minun sieluni jatkaa omaa pitkää ja pimeää kahvihetkeään ei-dekkareiden parissa.
Alkuperäinen nimi: The Long Dark Tea-time of the Soul
Käännös: Jukka Saarikivi
Mainitsin tässä taannoin Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitellyn tekstin yhteydessä Douglas Adamsin. Kokemukseni mukaan ihmiset voidaan jakaa yksinollaan... anteeksi, kahteen joukkoon: ne, jotka ymmärtävät Adamsin huumoria ja ne, jotka eivät sitä ymmärrä. Itse kuulun ensin mainittuun joukkoon ja juuri siksi olin valmis tarttumaan Sielun pitkään pimeään teehetkeen huolimatta takakannen varoituskellot soimaan herättäneestä genreluokituksen ilmaisevasta sanasta 'dekkari' (syy varoituskelloihin löytyy tekstistä Manda Scott: Hen's Teeth). Muistaakseni pistäydyin Suomalaiseen, kun pokkaripassini oli täynnä ja käyttöaika umpeutumassa, hakemaan sen ilmaisen pokkarin. Olin jo jonkin aikaa harkinnut Teehetkeä, mutta se dekkari-osuus hirvitti. Päätin kuitenkin kokeilla, olihan nimi ainakin Adamsmainen.
Juonellisesti kyseessä on takakannen (osasyyllinen kirjan mukaanlähtöön) mukaan seuraavanlainen tarina: "Matkustajien lähtöselvitystiski Lontoon Heathrown lentokentällä katoaa räjähdyksessä oranssiin tulipalloon. Kaikki tavanomaiset tahot yrittävät ottaa vastuun tapahtumasta: IRA, PLO sekä kaasulaitos. Lopulta välikohtaus selitetään Jumalan väliintuloksi. Mutta minkä jumalan? Sitä pohtii holistinen yksityisetsivä Dirk Gently. Kuka jumalista pyörisi Heathrown kulmilla aikoen nousta kello 15:37 lennolle Osloon? Jäljet vihjaavat aasan olleen asialla. Dirk ei ole ihmeissään, sillä tämän etsivän arkeen kuuluu monia kummallisuuksia - kuten asiakas, jonka irtonainen pää löytyy pyörivän levylautasen päältä erään talon kellarista. Yhdistäessään johtolankoja Dirk päätyy keskelle kosmista keittoa, jonka syövereissä kohtaavat ihmiset ja jumalatkin."
Olin aivan varma, että näillä eväillä on saatu aikaiseksi dekkari, jonka lukeminen ei olisi minulle kuin kalanmaksaöljyn juontia. Vaikka yksittäiset parodiset huomiot ja tapahtumat saavatkin hymyn huulille ja ajoittain jopa nauramaan, kokonaisuus ei kuitenkaan vakuuta - ainakaan minua. Ei Adamsilla tekstissään suvantokohtia ole, ei, vaan hän kyllä saa pidettyä lukijan huomion tehokkaasti mitä erikoisimmilla tapahtumilla (se jumala, joka lähtöselvityksessä toteutti räjähtävää luontoaan kirjaimellisesti, muutti häntä ärsyttäneen virkailijan kokisautomaatiksi). Luultavasti dekkareiden ystävät, jotka kuuluvat siihen Adamsin huumorintajua ymmärtävään joukkoon, saavat Sielun pitkästä pimeästä teehetkestä jotain irti. Minun sieluni jatkaa omaa pitkää ja pimeää kahvihetkeään ei-dekkareiden parissa.
