Luettu: 20.2.2008
Alkuperäinen nimi: The Mechanical Cat
Käännös: Satu Leveelahti
Sähkökissa on osa pitkää ja edelleen jatkuvaa "luenpas kaikki Haydenin kirjat" -jatkumoa, joka alkoi Tiikerin lapsi -romaanilla. Kyseinen tositapahtumiin perustuva teos oli niin vakuuttava, etenkin ensimmäinen osa, että jäin Haydenin tositarinoihin koukkuun. Sähkökissa on tietääkseni Haydenin toinen fiktioteos The Very Worst Thingin lisäksi. Niille, jotka eivät Torey Haydenin taustaa tunne, kerrottakoon, että suurin osa Haydenin kirjoista perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin henkilöihin, joihin Hayden on työssään terapeuttina ja erityisopettajana kohdannut. Hayden kuvaa yksilön kautta tapahtumia, jotka ovat lasten maailmassa yleisiä, vaikkei niistä juuri puhutakaan.
Perheterapeutin Jamesin vastaanotolle saapuu ydinperheen mallikuva: perhettään rakastava mies, menestyvä kirjailijavaimo, täydelliseltä vaikuttava 7-vuotias tytär sekä 9-vuotias poika, Conor, joka pitää vyötäröllään tasan kahtatoista foliopaperilla peitettyä narua, kuljettaa edellään pehmokissaa kuin läpäisemätöntä ja kaikkitietävää estettä ja joka kommunikoin pelkin örähdyksin ja äänntelyin; pisin lause on mysteerinen "Kissa tietää!". Poika on leimattu aiempien lekureiden toimesta autistiseksi, mutta James alkaa istuntojen myötä epäillä muuta. Samaan aikaan James keskustelee myös muun perheen kanssa: Conorin sisko Morganan kanssa sekä eriyisesti Conorin äidin, Lauran, kanssa.
Sähkökissa muistuttaa minusta rakenteeltaan Margaret Atwoodin The Blind Assassin -romaania, sillä myös Hayden kokoaa romaaninsa eri tasoista osista: on istunnot Conorin kanssa, Morganan kanssa, Lauran kanssa, ja Lauran kertoma, keskeisen aseman saanut mielikuvitusmaailma. Juuri tämä mielikuvitusmaailma, fantasia Torgonista, on samanlainen kuin The Blind Assassinin romaanin sisäinen fantasiakertomus. Erona on se, että Sähkökissa on alussa ahdistava, muuttuu loppua kohden vieläkin karmivammaksi, kunnes lopulta romaani päättyy mielestäni antikliimaksiin. Oikean loppuratkaisun päättelin siis jo alkupuolella, mutta sivuutin sen aivan liian yksinkertaisena näin hienosti, mahtavasti ja koukuttavasti kirjoitettua romaania varten. En ilmeisesti ole siis oikein sisäistänyt Occam's Razor -periaatetta. Jos unohdetaan lopun suunnaton pettymys, nautin suuresti juuri siitä koukuttavuudesta: en yleensä jätä menemättä lempitunneilleni salilla lukeakseni kirjaa. Älkää nyt käsittäkö väärin, rakastan lukemista, mutta haluan myös tyhjentää pääni tasaisin väliajoin. Mutta kun se oli niin lähellä loppua ja koko edeltävä Balance-tunti meni kahtiajakaantuneesti, kun toisaalta yritin keskittyä tekemään oikeat liikkeet oikeaan aikaan oikein, mutta toisaalta mieleni palasi takaisin Sähkökissan pariin.
Lopputuloksena on se, että nyt, kohta vuosi kirjan lukemisen jälkeen, tietyt muistikuvat kirjan tapahtumista saavat vereni kiehumaan ja ahdistuksen nousemaan. Sama tapahtuu pelkän kirjan kädessä pitelemisestä, kun tietää mitä se sisältää. Haluaisin lukea sen uudelleen (etenkin sitten kun olen lukenut kaikki Haydenin kirjat), mutta en tiedä, kestänkö lukea sitä toiste. Hittoon Hiidenkivet, tämä on oikeaa kauhua, koska se tapahtuu joka päivä jollekin.
Alkuperäinen nimi: The Mechanical Cat
Käännös: Satu Leveelahti
Sähkökissa on osa pitkää ja edelleen jatkuvaa "luenpas kaikki Haydenin kirjat" -jatkumoa, joka alkoi Tiikerin lapsi -romaanilla. Kyseinen tositapahtumiin perustuva teos oli niin vakuuttava, etenkin ensimmäinen osa, että jäin Haydenin tositarinoihin koukkuun. Sähkökissa on tietääkseni Haydenin toinen fiktioteos The Very Worst Thingin lisäksi. Niille, jotka eivät Torey Haydenin taustaa tunne, kerrottakoon, että suurin osa Haydenin kirjoista perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin henkilöihin, joihin Hayden on työssään terapeuttina ja erityisopettajana kohdannut. Hayden kuvaa yksilön kautta tapahtumia, jotka ovat lasten maailmassa yleisiä, vaikkei niistä juuri puhutakaan.
Perheterapeutin Jamesin vastaanotolle saapuu ydinperheen mallikuva: perhettään rakastava mies, menestyvä kirjailijavaimo, täydelliseltä vaikuttava 7-vuotias tytär sekä 9-vuotias poika, Conor, joka pitää vyötäröllään tasan kahtatoista foliopaperilla peitettyä narua, kuljettaa edellään pehmokissaa kuin läpäisemätöntä ja kaikkitietävää estettä ja joka kommunikoin pelkin örähdyksin ja äänntelyin; pisin lause on mysteerinen "Kissa tietää!". Poika on leimattu aiempien lekureiden toimesta autistiseksi, mutta James alkaa istuntojen myötä epäillä muuta. Samaan aikaan James keskustelee myös muun perheen kanssa: Conorin sisko Morganan kanssa sekä eriyisesti Conorin äidin, Lauran, kanssa.
Sähkökissa muistuttaa minusta rakenteeltaan Margaret Atwoodin The Blind Assassin -romaania, sillä myös Hayden kokoaa romaaninsa eri tasoista osista: on istunnot Conorin kanssa, Morganan kanssa, Lauran kanssa, ja Lauran kertoma, keskeisen aseman saanut mielikuvitusmaailma. Juuri tämä mielikuvitusmaailma, fantasia Torgonista, on samanlainen kuin The Blind Assassinin romaanin sisäinen fantasiakertomus. Erona on se, että Sähkökissa on alussa ahdistava, muuttuu loppua kohden vieläkin karmivammaksi, kunnes lopulta romaani päättyy mielestäni antikliimaksiin. Oikean loppuratkaisun päättelin siis jo alkupuolella, mutta sivuutin sen aivan liian yksinkertaisena näin hienosti, mahtavasti ja koukuttavasti kirjoitettua romaania varten. En ilmeisesti ole siis oikein sisäistänyt Occam's Razor -periaatetta. Jos unohdetaan lopun suunnaton pettymys, nautin suuresti juuri siitä koukuttavuudesta: en yleensä jätä menemättä lempitunneilleni salilla lukeakseni kirjaa. Älkää nyt käsittäkö väärin, rakastan lukemista, mutta haluan myös tyhjentää pääni tasaisin väliajoin. Mutta kun se oli niin lähellä loppua ja koko edeltävä Balance-tunti meni kahtiajakaantuneesti, kun toisaalta yritin keskittyä tekemään oikeat liikkeet oikeaan aikaan oikein, mutta toisaalta mieleni palasi takaisin Sähkökissan pariin.
Lopputuloksena on se, että nyt, kohta vuosi kirjan lukemisen jälkeen, tietyt muistikuvat kirjan tapahtumista saavat vereni kiehumaan ja ahdistuksen nousemaan. Sama tapahtuu pelkän kirjan kädessä pitelemisestä, kun tietää mitä se sisältää. Haluaisin lukea sen uudelleen (etenkin sitten kun olen lukenut kaikki Haydenin kirjat), mutta en tiedä, kestänkö lukea sitä toiste. Hittoon Hiidenkivet, tämä on oikeaa kauhua, koska se tapahtuu joka päivä jollekin.
