Alkuperäinen nimi: Ghost Girl
Käännös: Seppo Raudankoski
Ja taas. Tällä kertaa käsittelyssä siis Aavetyttö, joka edellistenkin tavoin sijoittuu Haydenin opettamalle erityisluokalle aikakehyksenään yksi lukuvuosi. Antaapa kirjan takakannen tekstin valottaa tarinan punaista lankaa:
Jadie ei koskaan puhunut, ei nauranut, ei itkenyt. Kun erityisopettaja Torey Hayden viimein sai taivuteltua tytön puhumaan, mikään hänen urallaan kokemansa ei valmistanut häntä siihen tuskalliseen painajaiseen, jonka Jadie hänelle paljasti. Pieni tyttö oli vankina hirvittävistä muistoista rakennetussa helvetissä, ja opettajalta vaadittiin paljon myötätuntoa, rakkautta ja suurta rohkeuttakin saada "aavetyttöä" riivaavat pahat henget karkotettua.
Jos on tutustunut Haydenin aiempaan tuotantoon, ei liene hankala kuvitella mikä Jadien taustalta löytyy. Haydenin kirjat alkavat toistaa itseään ja lukeminen alkaa muistuttaa teini-slasher -leffoja: minkä asteen kulmasta kirves heilahtaa ja kuka huonoista, "huorahtavista" tytöistä kilahtaa ensimmäisenä murhaajan koukun tielle. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on tietysti aina hyvä pitää tapetilla ja toistokin on parempi kuin ei mitään: mutta missä vaiheessa aiheeseen pitäisi löytyä mahdollisesti muukin kulma kuin lasten raiskaamisella mässäilyllä? Missä vaiheessa lukijan saa iskeä seinää vasten ja kysyä mitä hän tekee asialle, jota aivan varmasti sattuu myös lähipiirissä? Miltähän muuten mieskääntäjästä tuntui tekstiä työstäessään?
