Luettu: 11.6.2008
Alkuperäinen nimi: We Need to Talk about Kevin
Käännös: Sari Karhulahti
KirjaIn on taivas! Sieltä löytyy kaikki mielenkiintoisimmat jutut kirjoista ja kirjojen maailmasta. Satona oli viime kesänä muun muassa Lionel Shriverin Poikani Kevin, josta hypetettiinkin aika paljon lukemista seuranneina kuukausina, eikä muuten yhtään turhaan.
Poikani Kevin koostuu Evan -vaimon ja äidin- kirjeistä aviomiehelleen Franklinille, joissa hän kertoo pala palalta tapahtumista jotka johtivat "Tapahtumaan", miehen haluaman lapsen järjestelmällisesti suunnittelemaan ja toteuttamaan koulumurhaan. Shriver ei myöskään peittele "Tapahtumaa", vaan käsittelee taustoja mahdollisimman epäkorrektista kulmasta: naisen, joka ei olisi lasta koskaan halunnutkaan, ja lastaan vihaavan äidin näkökulmasta. Se vyöryttää tasaisin väliajoin lukijalle koulusurmien historian keskipitkän oppimäärän (kukaan ei muuten ainakaan vielä ole sysännyt vastuuta Jokelan ja Kauhajoen koulusurmista Shriverille).
Pakko myöntää, että pelotti tarttua kirjaan, kun olin lukenut Shriverin haastattelun (KirjaIn 1/07): ei voi olla ihan perus-Pirkko, jos ottaa miehen etunimen 15-vuotiaana, oletettavasti ideologisista syistä. Älykkyysosamäärä -niin ideologisesti kuin se mitataankin- hiponee Mensan rajaa. Shriver ei pyrikään kuvaamaan tapahtumia objektiivisesti, joten lukijana mielessä pyörii koko ajan se, missä määrin Evan kuvaus on rehellistä. Eva käyttäytyy kuin Westboron babtistikirkko: hän inhoaa Keviniä niin paljon, että on varma kaikkien vastoinkäymisten johtuvan Kevinistä. Peiliin ei tietenkään voi kertaakaan katsoa.
Poikani Kevin on yksi harvoista kirjoista, jotka olen lukenut jotakuinkin yhteen menoon sivunumeroja tai lukuja vilkuilematta. Palaan tähän viidestä kymmeneen vuoden jälkeen ja katson uudestaan miten teksti värittyy silloin. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.
