Kahden blogimerkinnän käännös englannista: Tero Valkonen
Ulkoministerimme Teräsmiehen ties kuinka mones kirja sattui käteen kirjaston pikalainahyllystä. En itse asiassa edes tiennyt kyseisen kirjan olemassaolosta, mutta hyvä kun tuli vastaan näinkin nopeasti (sehän julkaistiin vasta kaksi kuukautta sitten).
Ei, herra ministeri - Ulkoministerin ensimmäinen vuosi on vaihteeksi osuvasti ja summaavasti nimetty kirja, joka koostuu Stubbin blogin merkinnöistä vuoden ajalta. Kirja alkaa maaliskuussa 2008, kun Stubb saa puolueen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Jyrki Kataiselta puhelun, jossa häntä pyydetään epäsuorasti (miksi epäsuorasti?) ulkoministeriksi turhan kiikerien peukaloidensa takia eroavan Ilkka Kanervan tilalle. Stubb suostuu ja siitä alkaa miehen pyöritys "huippareissa", "briiffeissä", troikissa, virallisissa ja epävirallisissa tapaamisissa eri puolilla maailmaa (Antarktikalle Stubbin seikkailut eivät tosin ulottuneet), tutustumisissa, yhden sun toisen laisissa juhlavuuksissa sekä kriisialueilla. Stubbin ensimmäisen vuoden aikana Suomi on Etyjin (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö) puheenjohtajamaa ja ulkoministeri sen puheenjohtaja, ja lisäksi vuoteen mahtuu monia ulkopoliittisia kriisejä: Georgian sota, Ukrainan ja Venäjän välinen kaasukiista, Israelin ja Gazan välisen tilanteen kärjistyminen sotaan, finanssikuplan puhkeaminen, Lissabonin sopimuksen ratifiointi, terrori-iskut, Malagan bussiturma, Afganistanin ja Pakistanin konflikti, Darfur, Somalia sekä ikuisuuskysymys Nato.
Koska tiesin Stubbin olevan kokoomuslainen, tartuin kirjaan nimenomaan aikomuksena lukea ulkoministerin arjesta, sillä tähänhän kirja ja blogi tähtäävät:
Olen itse lähes kyllästymiseen asti toistanut lukemattomissa haastatteluissa ja puheenvuoroissa, että ulkopoliittinen keskustelu ei ole pelkästään pienen eliitin yksinoikeus vaan se kuuluu kaikille. Ulkopolitiikka ei ole yhtään sen kummempaa salatiedettä kuin kunnallispolitiikkakaan. (s. 212)Oli siis jo etukäteen selvää, että Nato-promotointi ja talouspolitiikka eivät ole minun makuuni alkuunkaan, joten jätin ne suosiolla huomiotta. Kaikki eivät kuitenkaan jätä: kirjaan on nimittäin koottu myös Stubbin blogin lukijoiden jättämiä kommentteja, joista osa on samoilla linjoilla, osa kritisoi tiettyjä aspekteja Stubbin asenteessa (esimerkiksi EU:n laajentumisen suhteen) sekä niitä, jotka tarjoavat täysin vastakkaisen näkökulman. Itse olisin toivonut kenties enemmänkin kommentaattoreiden ääntä kuuluviin, sillä sehän blogosfääriin määritelmällisesti kuuluu.
Stubbin urheiluhulluus näkyy kirjassa selvästi, vaikka kirjan toimittanut Anu-Elina Lehti kertookin omassa tekstissään kirjan lopussa kirjan blogimerkintöjen valintaperusteena olleen nimenomaan ulkopolitiikka, ei kotimaan politiikka, vapaa-aika tai ne "lukemattomat tunnit ja kilometrit juoksua, uintia ja pyöräilyä". Lisäksi Stubb pani ulkoministeriön pikkujoulut uusiksi: ei kännäämistä ja kopiokoneen kiusaamista, vaan pippalot alkoivat spinning-tunnilla. Lisäksi Stubb harrastaa verkostoitumista ja diplomatiaa lenkkeilemällä milloin marathonin maailmanennätysjuoksijan kanssa, milloin toisen maan ulkoministerin kanssa. Surullisenkuuluisille hiihtopoluillekin poliitikko kollegoineen päätyy, turvamiehen tiputukseen juoksemisesta puhumattakaan.
Lukijana minulle jää kuva, että ulkoministerin työ on varsin kaksijakoista. Toisaalta päällisin puolin dominoivana aspektina on juokseminen milloin missäkin kokouksessa ja tapaamisessa. Etyjin takia Stubb päätyy myös monille kriisialueille. Tämän kaiken alla on kuitenkin ruohonjuuritason epäviralliset keskustelut, tapaamiset, juttelut käytävillä huippukokousten aikana, puhelinnumeroiden vaihto ja lenkkipolut, jotka toimivat suurten virallisuuksien yhteenkokoavana liimana, verkostona joka perustuu todellisiin ihmisiin, ei valtioihin. Stubbin matkailua seuratessa alkaa itseäkin heikottamaan. Itse hengästyin Stubbin tahtiin, tapaamisiin, ihmisiin marraskuun mennessä. Piti panna kirja alas ja keskittyä muuhun, sillä matkustusta vihaavalle, epäsosiaaliselle ihmiselle tuo työ on painajaismaista, siinä missä maailmanmies Alexille se on "unelmaduuni". Kenties osasyynä on myös työn suvantovaiheiden puuttuminen, sillä kirjaanhan on koottu nimenomaan ulkopoliittiset tekstit, varsinainen action.
Joitakin on kuulunut häiritsevän Stubbin epäministerimäinen käytös; se, että kouluvierailulla Stubb tervehtii muksuja "morjens"illa eikä virallisella "päivää"llä. En ymmärrä miksi tämä on ongelma, sillä en epäile etteikä ulkoministerillämme olisi rekisterit ja codeswitchingit erinomaisesti hallussaan: kontekstista riippuen sopivalla tavalla.
Kaiken kaikkiaan Ei, herra ministeri tekee tehtävänsä: ulkoministerin työ ja se, miten se käytännössä tapahtuu on nyt selvempi. Erityisesti pidän siitä, että Stubb on valmis asettamaan mielipiteensä ja toimensa suoraan kansalaisten kritisoitaviksi; on todellista demokratiaa, että valtionjohdon itsetunto ja auktoriteettu ei ole kiinni siitä, että kansalaiset ovat heidän kanssaan täydellisen samaa mielipidettä. En kuitenkaan edelleenkään saa selvää, miksi Stubb on ajamassa Suomea Natoon niin innokkaasti. Ei liittymistä voi perustella sillä, miten hän itse näkee Naton roolin olevan kymmenen vuoden päästä; mistä voi etukäteen tietää, että sotilasliittona profiloitunut, varsin USA-johtoinen poppoo todellakin ryhtyy painottamaan toiminnassaan lähes yksinomaan rauhanturvausta, siviilioperaatioita ja kriisinhallintaa? Toivon, että Stubb saa avoimuuden ideansa eteenpäin muuhunkin valtionjohtoon, jolloin lähes kokonaan tunteelle ja apinoinnille perustuviin kysymyksiin, kuten Natoon, saadaan kehitettyä vääristelemättömään informaatioon perustuva, asiallinen dialogi. Eikä olisi pahitteeksi saada selville muidenkaan ministerien, kansanedustajien, kunnallispoliitikkojen ja meppien arjesta. Sillä saralla Ei, herra ministeri on tärkeä kirja.
P.S. Stubb on täydellinen ja se häiritsee muitakin kuin minua. Osaa viittä kieltä sujuvasti, verkosto on aivan liian kattava, tyyppi vetelle maratoneja/triathloneja/whatever säännöllisesti, hän on erinomainen puhuja, akateemisessa historiassa ei ole juuri nokankoputtamista ja jopa minä pystyn näkemään miksi Stubbia sanotaan komeaksi. Tämä kirjoitus summaa tilanteen kivasti. Minusta tuntuu, että viiden vuoden päästä Suomessa on paljon Alexander-nimisiä muksuja.
-----
Ei, herra ministeri muualla:
Rauhanliiton Pax-lehti
-----
What's in a Name: Title
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti