Alkuperäinen nimi: Shoot the Singer! Music Censorship Today
Käännös: Hanna Sola
Huomasin kirjan erään musiikkikaupan sivuja selatessani. Kirjallisuuden sensuuri on minulle melko tuttua, mutta musiikin sensuuri on jäänyt vähemmälle huomiolle musiikkituntienkin aikana, joten taas oli aika tehdä jotain yleistiedon tälle kuopalle.
Ampukaa artisti! - Musiikkisensuuri nykypäivänä kuvaa nykypäivän aikana tapahtuvaa ja lähihistorian aikana tapahtunutta sensuuria musiikin alalla. Teos on artikkelikokoelma yhteensä 24 eri kirjoittajalta eri puolilta maailmaa, ja sen on koonnut musiikin sensuuria vastustavan globaalin järjestön Freemusen toiminnanjohtaja Marie Korpe. Aikakehys artikkeleissa vaihtelee 1950-luvun ja nykypäivän väliä, ja maantieteellisesti artikkelit kattavat lähes kaikki mantereet. Näkökulmina ovat politiikka, uskonto ja kaupallisuus.
Onko kaikki sensuuri pahasta? Mitä sensuuri oikeastaan tarkoittaa? Miten sensuuria voidaan harjoittaa paikassa, jossa paikallisen lain mukaan on täydellinen ilmaisun- ja sananvapaus? Miksi sensorit tekevät mitä tekevät? Muun muassa näihin kysymyksiin paneutuu Ampukaa artisti! Lukija saa varsin selvän katsauksen musiikin sensurointiin, mutta siinä sivussa moni kirjoittaja on puhunut myös kyseisen maan historiasta, joka vaikuttaa sen toimintaan ja motivaatioihin tänäkin päivänä. Erityisellä mielenkiinnolla luin kaikkein tuntemattomimmista paikoista: Afganistan, Pohjois-Korea, Myanmar, Uiguristan, Zimbabwe, Algeria, Palestiina ja Israel. Kaikkein mielenkiintoisin sensuuriosa olivat kuitenkin Yhdysvaltoja ja Ranskaa käsittelevät artikkelit: nämä maathan vievät eteenpäin demokratiaa, miten heillä voi olla musiikinsensuuria? Selvästikin voi.
Artikkelit käyvät läpi erilaisia sensuurin muotoja. Eräissä maissa on/on ollut selviä lakipykälöitä (esim. monet muslimimaat), joiden perusteella joko poliisi, poliittinen johto tai erillinen sensuurikomitea on saanut tietynlaisen musiikin ja sen esittäjät vedettyä markkinoilta, estettyä live-esiintymisiä, ahdisteltua muuttamaan pois maasta tai jopa tapettua. Kirja ei kuitenkaan esitä asiaa yksipuolisesti vaan oman näkemyksensä asiaan esittävät myös sensorit ja sensuurin toimeenpanon toteuttaneet lainvalvojat. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin yksi selvä punainen lanka: valtaapitävät eivät halua tehdä mitään, mikä riskeeraa heidän valtansa. Sen pitämiseksi ei ole varaa (lue: itsetuntoa) tapella reilusti eri mieltä olevien kanssa, vaan pelolla pääsee pidemmälle. Juuri pelkoon sensuuri joissain maissa perustuukin: vaikka olisi lakipykäliä, kukaan ei enää uhmaa niitä pelon takia (esim. Meksiko).
Olen tullut siihen tulokseen, että kun yksikään valtiomuoto nojaa liikaa kumpaankaan laitaan, lopputulos on sama. Tämä näkyy myös musiikin sensuurissa: kylmän sodan aikana sekä kommunistit että kapitalistit sensuroivat samoja kappaleita, vain eri syistä. Kirja on niin hyvä, etten pysty millään saamaan aikaiseksi siitä itselleni kelpaavaa tekstiä. Ampukaa artisti! tarjoaa onneksi monia herkullisia sitaatteja asian tiimoilta, jotka saattavat auttaa valottamaan asiaa; näistä jälkimmäinen kiteyttää koko patriarkaalisen kulttuurin:
Esimerkiksi lehdet saivat vuosikausia julkaista mitä halusivat, mutta valtiolla oli monopoli sanomalehtipainoihin. Lehdet saivat toki painaa mitä halusivat, jos niillä oli paperia, mutta paperia oli saatavilla vain siinä tapauksessa, että hallitus oli tyytyväinen lehden uutislinjaan. (s. 213; artikkelin kirjoittaja Meksikon teknisesti täydellisestä ilmaisunvapaudesta narcocorridojen, eli huumeballadien, vastaisessa taistelussa.)
Velvollisuutemme on tallentaa ja rikastuttaa hienoa kansantaisetta tänä puolueemme aikakautena, jolloin kulttuuri kukoistaa ja rikastuu. (s. 53; Kim Il Sungin käytännön metodi sanomalleen oli laatia lista kielletyistä aiheista, musiikkityyleistä ja soittimista ja lähettää gulagiin ne, jotka eivät tätä käskyä noudattaneet eli siis jotakuinkin suurin osa ammattilaismuusikoista.)
Ongelma ei ole naisten äänissä, vaan miehissä. (s. 170; kirjoittajan haastattelema Iranin Kulttuurin ja islamilaisen neuvonannon ministeriön musiikillinen johtaja laista, jonka mukaan naiset eivät saa laulaa kuin yksityisesti ja vain muiden naisten läsnäollessa.)
Lopuksi haluaisin vielä kiittää suuresti koko Liken porukkaa. En tiedä, mitä tekisin ilman Liken kirjoja. Vaikka Tammi ja Otava ja WSOY olisivat taloudellisesti siinä asemassa, joka voisi julkaista myös ei-isoäidin-joululahjaksi tarkoitettuja kirjoja, ne eivät sitä tee. Tämän takia olen iloinen, että Suomessa on Like ja pari muuta pienempää kustantamoa, joilla on munaa julkaista myös mainstreamin ulkopuolista kirjallisuutta, käännöskirjallisuutta anglo-amerikkalaisen kulttuurin ulkopuolelta ja tietokirjoja -kuten tämä- mitä mielenkiintoisimmista aiheista. Kiitos! (Sivuhuomautus: yllä olevaa tekstiä ei ostettu rahalla eikä luonnossa! ;D)
-----
Ampukaa artisti! -kirjaa ei löytynyt muualta. Hävetkää Hesari ja kumppanit!
-----
What's in a Name: Profession
