Alkuperäinen nimi: Les Aquariums de Pyongyang, dix ans au goulag nord-coréen
Käännös: Lotta Toivanen
Helsingin Sanomien viime syksyn uutuskirjojen listalta poimittu kirja saapui vihdoin kirjastoon varauksen kautta. Inalta taisi tulla viimeinen sysäys laittaa kirja varaukseen (ai niin, nämä eivät lukeneet vankilassa yhtään mitään, vanginvartijat keskittyivät lukemaan puoluelehden pääkirjoituksia ja Suuren Johtajan viimeisintä puhetta ääneen vangeille).
Pjongjangin akvaariot on kirjoittajansa Kang Chol-hwanin (kumpikohan näistä on sukunimi ja miksi kaikilla tuntuu olevan kaksiosaisia nimiä?) dokumentaarinen kuvaus kymmenestä vuodesta Pohjois-Korean paratiisissa. Kangin perhe asui Japanissa, mutta Pohjois-Korean johdon houkuttelu maansa kommunistisesta paratiisista sai perheen muuttamaan Pohjois-Koreaan. Ensin perhe antoi "vapaaehtoisesti" valtiolle autonsa ja omaisuutensa (sillä "demokraattisessa kansantasavallassa" ei ole omistusta), jonka jälkeen koko porukka heivataan "sopeuttamiseksi" Yodokin keskitysleirille määräämättömäksi ajaksi. Leirillä sekä lapset että aikuiset uuvutetaan mahdottomilla työtaakoilla henkihieveriin ja vain viekkaimmat, varastelevimmat selviävät hengissä paleltumien, nälänhädän ja sairauksien keskellä voitelemalla vartijoita. Kaiken keskellä vankeja yritetään aivopestä Kim Il-Sungin kommunismiaatteeseen. Leiriltä päästyään Kang pakenee Kiinan kautta Etelä-Koreaan paljastamaan pohjoisen Paratiisin todellisen laidan.
Aivan ensimmäiseksi jäin lukiessa miettimään Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivää. Heti seuraavana hetkenä mietinkin, onko kovin järkevää edes vertailla näitä kahta gulagkokemusta ollenkaan. Vaikka Kang Chol-hwanin kokemus olikin Solženitsynin vankileiriä "pahempi", en pysty tosissani väittämään etteikö koko leirien olemassaolo ole jo itsessään niin suuri ihmisoikeudellinen rikos, että kaikki kokemukset ovat jotakuinkin samalla viivalla universaalista ajateltuna.
Mutta palatakseni Pohjois-Koreaan... itselleni kyseinen maa oli melko tuntematon ennen tätä kirjaa. Muistin lähinnä heidän viimeaikaiset ydinasekokeilut sekä Kim Jong-Ilin sairastelun. Klassikkona on tietysti henkilökultin klisee: Kim Jong-Il on kuulemma säveltänyt simfonioita, lyönyt aloittelijana golfkentällä useita holareita, on äärettömän viisas, paskaakin varmaan kultaharkkoja. Kansalta vaadittu jumalallisuuskohtelu on aivan käsittämätöntä länsimaalaisen silmin, mutta sitäkin oudompaa on kansalaisten sietokyky. Missä vaiheessa Pohjois-Korean paratiisi-illuusio selkenee myös pohjois-korealaisille? Sillä kapitalismin pahuudesta ei voi Pohjois-Koreassa tosissaan puhua; kansalaisten perustarpeidenkin täyttäminen edellyttää puolueen paikallisedustuksen ja viranomaisten lahjomista. Rahalla saa Pohjois-Koreassa mitä vain, tai kuten Kang itse asian ilmaisee:
Pohjois-Koreassa kaikki toimii usein juuri näin: väkivalta ja raha sanelevat. "Laki on kaukana, nyrkki lähellä", kuuluu sanonta. Kapitalismia lakkaamatta moittiva järjestelmä on kehittänyt yhteiskunnan, jossa raha ratkaisee vielä enemmän kuin kapitalistisessa yhteiskunnassa. (s. 168))
Itse jäin kaipaamaan kolmen sivun jälkisanoja laajempaa käsittelyä siitä, mitä Pohjois-Korean tilalle voidaan käytännössä tehdä. Kansainvälisen ruoka-avun katkaiseminen voisi olla tehokas herätys Kimeille, mutta ongelma on siinä että iskun ottaa vastaan nälkää näkevä kansa, ei suinkaan Ranskasta tuotettua viiniä siemaileva johto. Täytynee tutustua Amnestyn raportteihin Pohjois-Koreasta. Pakko tälle jotain on tehdä, koska jos ulkopuoleset maat vain odottavat, että Pohjois-Korean tilanne kohenisi kuin taikaiskusta hieman paremmaksi, niin he voisivat tehdä jotain. Valitan, mutta siinä vaiheessa kansa on jo vainajia.
I've seen the life on this planet. That's why I'm looking elsewhere. (Fox Mulder)-----
Pjongjangin akvaariot muualla:
Warthog-verkkolehti
Jani Timosen arvostelu (PDF)
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Pohjois-Korea
-----
What's in a Name: Body of water
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti