Luettu: 4.10.2009
Alkuperäinen nimi: Один день Ивана Денисовича/Odin den' Ivana Denisovicha
Käännös: Markku Lahtela
Maailmanvalloitus ja Nobel-haasteeseen vastaaminen jatkuvat. Tällä(kin) kertaa molempien lisääminen onnistuu yhdellä kirjalla. Huijaamisesta ei tosin voi syyttää: Venäjältä/Neuvostoliitosta/Venäjältä on aikojen saatossa tullut sen verran useita klassikoita, jotka tulee ennen pitkää joka tapauksessa lukea jo yleissivistyksen takia, mutta aloitinpas maahan tutustumisen Solženitsynilla.
Ivan Denisovitšin päivä kuvaa nimensä mukaisesti yhden päivän Siperian vankileirillä, gulagissa, maanpetostuomiotaan suorittavan Ivan Denisovitš šuhovin elämästä. Se alkaa -kuten kaikki muutkin aamut- kello viiden herätyksellä ja päättyy iltakymmenen tienoilla tupatarkastuksella tai kahdella. Näiden väliin jää loputtomia taisteluja ruoasta, työstä ja karsserin eli eristyssellin välttelemisestä. Kukin selviää leirissä omalla tavallaan tai on selviämättä.
Kirja kuvaa Denisovitšin ja muiden vankien elämää yllättävän neutraalisti. Lopussa päähenkilö jopa ajattelee päivän olleen "melkein onnellinen", kun onnistui saamaan kaksinkertaisen annoksen sekä aamulla että illalla ja vieläpä ylimääräistä leipää ja tupakkaa. Denisovitš vaikuttaa ihmiseltä, joka on tyytynyt kohtaloonsa: hän ei enää laske jäljellä olevaa tuomioaikaansa sillä systeemi saattaa iskeä kymmenen lisävuotta tuomioon jos siltä tuntuu vaikka Denisovitš olisikin ollut hyvä leiriläinen (puistattavaa, että tästäkin puhutaan kuin ammatissa kehittymisestä). Denisovitš on kehittänyt oman tapansa selvitä karuista leiriolosuhteista osin viekkaudella (eli ei liian läpinäkyvällä perseennuolennalla) ja reiluudella (kun jakaa omastaan, toinen jää kiitollisuuden velkaan). Toiset lahjovat leirin päällystöä päästäkseen vähemmällä, toiset ryhtyvät muiden ylenkatsomiksi "šakaaleiksi", kerjäläisiksi, jotka harrastavat täysin avointa perseennuolentaa ja selkäänpuukottamista. Leirin pääpaino on kuitenkin työssä: Denisovitšin leiri on nimenomaan työleiri ja vankien tulee olla työkunnossa. Tämä harmittanee eräitä leirin päällystömiehiä jotka luultavasti nauttisivat säännöllisistä kidutussessioista. Itse asiassa kuvittelin leirin olevan juuri kidutusleiri, mutta toisaalta vankien pitäminen elämän ja kuoleman, toivon ja epätoivon rajamailla on osin vielä pahempi kidutusmenetelmä kuin suoranainen kidutus; ainakin jälkimmäisessä tietää lopun tulevan ennemmin tai myöhemmin. Denisovitš ja kumppanit voivat kuitenkin joutua suorittamaan kymmenen tai kahdenkymmenenviiden vuoden tuomiotaan useiden vuosikymmenien ajan. Kirjan luettuani en voi kuin ihmetellä, miten ihmisen elämänhalu kitkuttaa mitä karmeimmissa olosuhteissa. Itse olisi tapattanut itseni heti työmaan ulkopuolella tapahtuvassa tarkaksessa venkoilemalla jonosta (mikä katsotaan automaattisesti pakoyritykseksi ja siitä hyvästä saa automaattisesti olla luotisateen nollapisteessä).
Ivan Denisovitšin päivä oli aikanaan suuri tapaus. Kukaan ei ollut aiemmin kuvannut Neuvostoliiton gulageja, varsinkaan näin . Julkaisuun piti kysyä lupa itseltään puoluejohtaja Hruštšovilta. Mukaan kirjoitettiin saatteksi -esipuheen sijasta- varoituksenomainen tiedotus siitä, ettei kukaan ole aiemmin lukenut mitään tällaista. Pakko myöntää, että jos Ivan Denisovitšin päivä oli aika raskasta luettavaa kyyniselle kaksinkertaiselle lamakasvatille, ei se järin viihdyttävää kevyttä iltalukemista voinut olla tällaiseen kuvaukseen tottumattomallekaan. Yllätyin suuresti siitä, että kirja oli suomennettu ja julkaistu jo vuonna 1973. Romaanin perustuva elokuvahan oli Suomessa "ulkopoliittisista syistä" kielletty vuosikymmenien ajan Jörn Donnerin yrityksistä huolimatta, ja se esitettiin televisiossa ensimmäistä kertaa vasta 1994 (!). Yksi sana: Kekkoslovakia.
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Venäjä/Neuvostoliitto
