Cormac McCarthy: The Road

Luettu: 7.3.2010

Muiden bloggaajien suosituksilla ja epä-suosituksilla on yllättävän paljon merkitystä omaan lukuvalikoimaan. Tällä kertaa puhtaasti blogin, Marjiksen Kirjamielellä, perusteella valittu kirja on (kuulemma kuuluisankin, joskin itse en ole aiemmin kuullutkaan) kirjailijan jokin aika sitten elokuvaksi muokattu romaani (traileri löytyy täältä).

The Road (suom. Tie) kertoo isän ja pojan matkasta kohti etelää halki postapokalyptisen Amerikan. Määrittelemätön (tosin henkilökohtaisesti veikkaan ihmisen aiheuttamaa) tuho on poistanut suurimman osan ihmiskunnasta elävien kirjoista jo useampi vuosi sitten ja entisen supervallan tilalla on tulimyrskyjen ja tuhkatuulien täyttämä autiomaa, jossa siellä täällä on aikoja sitten tyhjennettyjä aavekaupunkeja. Ihmisiä ei juuri ole selvinnyt ja sekin vähä pelkää toisiaan: toiset ovat turvautuneet selviämistaistelussa äärimmäisyyksiin kidutukseen ja kannibalismiin.

Varmasti toisestakin päästä löytyy hyviä esimerkkejä kielen ja aiheen välisestä saumattomasta symbioosista, vaikka juuri The Roadin kaltainen mahdollisimman pelkistetyin virkkein ja sanoin kerrottu teksti toimiikin itselleni parhaiten. Pidin romaanin parhaana puolena juuri McCormacin käyttämää kieltä: lyhyitä virkkeitä, vähän adjektiiveja, vähäistä ympäristön ja ihmisten kuvausta, välimerkkien vähäistä käyttöä ja suorastaan kieliopin vastaisiksi pelkistettyjä lauseita ja sanoja.

Toinen vahva motivaatio kirjan lukemiseksi on ihmisyys. Jokainen uutisia katsova tietää, mihin ihminen kykenee. Itse en koskaan pysty käsittämään ihmismielen luovuutta keksiä mitä omituisimpia -mutta tehokkaita- tapoja satuttaa muita (enkä ole edes käynyt Amsterdamin kidutusmuseossa). Esimerkiksi Haitissa ja Chilessä on runsaasti sotilasjoukkoja pitämässä järjestystä yllä, koska ensimmäisen tilaisuuden tullen ihmiset unohtavat empatian ja solidaarisuuden ja on valmis käyttämään kaaosta hyväkseen. The Roadissa sotilasjoukkoja ei ole partioimassa kadulla ja varmistamassa että kaikki saavat vettä; tuhkan peittämillä teillä kulkevat rosvojoukot kiduttajajoukot tappajajoukot, joita "hyvikset" kuten tarinan isä ja poika- yrittävät vältellä. Hyviksetkin tappelevat keskenään selviämistahdon ja varastamisen välisellä ohuella linjalla.

Kirjan yleistunnelma oli varsin negatiivinen, toivotonkin. Odotin viimeiseen virkkeeseen asti, että päähenkilöille tapahtuu jotain pahaa, ettei hyvyyteen, edes pinnalliseen altruismiin, ole kellään varaa. Voisin jopa sanoa olevani hieman pettynyt. Tokihan tilanne muuttuu entistä pahemmaksi ja pojan päässä olevat kuvat kellariin suljetuista ihmisistä, jotka vangitsijat pala palalta syövät, ja tien varsilla lojuvat muumiotuneet ruumiit pysyvät hänen mielessään ikuisesti. Odotin silti jonkinlaista huipennusta. Toisaalta tämä sopii tarinaan näinkin: tarinan kaksikolla ei ole toivoa, he vain kulkevat monotonisesti maan halki ja joskus ihmisiä kuolee.

Kirjaa on kutsuttu kauniiksi ja viisaaksi ja toiveikkaaksi. En näe näistä mitään merkkejä, korkeintaan viisaudesta mitä tulee ihmisen pahuuteen. Pojalle The Roadin maailma on ainut, mitä hän on koskaan tuntenut ja isän kertomukset sinisestä valtamerestä ovat vieraita: hän on nähnyt vain tuhkanharmaan meren. Pohdin, pitääkö isää jopa itsekkäänä, sillä hän pitää poikaa hänen ainoana linkkinään elämään? Edellinen virke on tosin hyvin subjektiivinen, sillä itse olisin valinnut itsemurhan jo aikoja sitten tuossa maailmassa. Tiedostan isän valitseman toisen vaihtoehdon olemassaolon ja sen yhtäläisen pätevyyden, mutta en kuitenkaan pysty sitä ymmärtämään ollenkaan.

Jäin siis pohtimaan kaksikon motiiveja, tai tarkalleen ottaen isän motiiveja sillä poika on ehkä 5-7-vuotias. Mikä saa miehen taivaltamaan poikansa kanssa satoja maileja kohti merenrantaa ilman vähäisintäkään aavistusta onko siellä mikään toisin? Miksi he edes yrittävät selviytyä; kaiken loppu on niin selvänä heidän edessään, joten miksi turhaa yrittää? Miksi mies ei tehnyt kuten vaimonsa ja tapa poikaansa ja itseään ennen kuin he jäävät kiinni ja pahisten panopuiksi ja/tai ruokalistalle? Miksi hän haluaa poikansa kokevan kaiken sen, mitä he tarinan aikana kokevat? Mikä helvetti miestä ajaa?

-----

The Road muualla:
Helsingin Sanomat
Savon Sanomat
Karjalainen
Joensuun ylioppilaslehti
Kirjavinkit.fi
Risingshadow.net
Kirjamielellä-blogi
Aamunkajon lukukokemukset -blogi
Elämää ja aspartaamia -blogi

2 kommenttia:

Reeta Karoliina kirjoitti...

Tämä kirja vaivaa minua. Siis vaikka en ole sitä lukenut. Joskus nuorempana olisin varmasti tarttunut tähän helposti ja lukenut sen innolla. Mutta nyt en vain pysty. Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan trailerin ja varmistuin siitä, että tähän en uskalla koskea, en nyt, en tässä vaiheessa elämääni.

Mielenkiintoista huomata kuinka omat elämäntilanteet vaikuttavat siihen minkälaiseen kirjallisuuteen (tai elokuviin) tarttuu. En edes osaa eritellä miksi tällainen synkkä maailmanlopun kuvaus ahdistaa jo ajatuksena niin paljon.

(Tai osaan tietenkin. Luultavasti syynä on oma pieni tyttäreni. Päähäni ei mahdu ajatus maailmanlopusta, kun rinnalla on pieni, jonka pitäisi elää täällä vielä monta kymmentä vuotta itseäni kauemmin.)

Ehkä vielä jossain vaiheessa karaistun jälleen ja pystyn tämänkin kirjan lukemaan. Ainakin kirja kuulostaa kiinnostavalta.

Hreathemus kirjoitti...

Ihan rauhassa vain; kirjoissa on se hyvä puoli, että ne odottavat lukijoitaan kärsivällisesti. Ymmärrän hyvin, miksi lapset saavat kaihtamaan tiettyjä aiheita kirjoissa ja leffoissa; itselläni on omat "traumat" tietyistä aiheista, joita pyrin käsittelemään kirjallisuuden (muttei leffojen, liian graafista) kautta kun siltä tuntuu.

Kerro toki, jos luet kirjan jossain vaiheessa. Tie on niin outo, että kiinnostaa kuulla muiden näkemyksiä kirjasta, erityisesti sellaisten joilla on erilainen maailmankuva ja elämäntilanne.