Veikko Huovinen: Pojan kuolema

Luettu: 8.3.2010

Jaha, pari viikkoa tyhjää. Nothing. Nada. Niente. Minulla oli parin viikon lukulama, Jennin terminologiaa lainatakseni. Veikko Huovinen tuli vastaan ensin Sallan lukupäiväkirjassa ja sittemmin Koko lailla kirjallisesti -blogissa. Myönnettäköön, etten ole järin syvällisesti tutustunut suomalaiseen nykykirjallisuuteen, etenkään mieskirjailijoihin, joten Huovinen oli vain hämärästi tutunkuuloinen. Itse asiassa se oli kirjan aihe, joka sai siihen tarttumaan.

Pojan kuoleman aiheena on Huovisen 41-vuotiaan pojan itsemurhasta. Eristäytynyt poika meni Pieneen-Kiimasjärveen syksyllä 2005 jättäen jälkeensä iäkkäät vanhempansa ja sisarukset. Kirjassa Huovinen, 78-vuotias kirjailijaisä, kertaa poikansa Pekan elämää, hänen omaa suhdettaan poikaansa, ammattiinsa ja yrittää ymmärtää poikansa tekoa. Mukana on Pekan omia puheenvuoroja myöhemmin löytyneiden runojen ja ajatelmien muodossa.

Tyhjyys. Tunnevammaisuuteni sai näköjään taas vallan, sillä avasin, luin ja suljin kirjan ilman sen kummempia tunnekuohuja. Kyllä, on ikävää että Veikko Huovinen koki tällaista vanhoilla päivillään, mutta ymmärrän pojan tekoa hyvin. Veikkaan, että suurin osa nykynuorista pystyy ymmärtämään miltä tuntuu, kun ympäristö edellyttää vähintään neljää tutkintoa viidessä vuodessa ja joustokykyä ja innokkuutta ja ties mitä loputtomiin. Ei ihminen voi loputtomiin venyä, varsinkaan jos venyttäminen aloitetaan jo lapsena. Masennus on yleistymään päin ja kuoleman lopullisuus antaa lohtua oravanpyörään, jonka nimi on elämä. Kaikki tappelevat pyörälle pääsemisestä, voittaja tyrkkii muut pois tieltä päästäkseen pyörimään lujempaa ja lujempaa kunnes pyörä päättää mihin menet ja kun et enää kestä, lennät pihalle ja seuraava hamsteri tulee tilalle. Näin ikään:



Onko mikään ihme, että mielenterveysongelmat nousevat kun inhimillisyyttä pidetään heikkoutena?

-----

Pojan kuolema muualla:
Helsingin Sanomat
Hernekeppi-blogi
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Kirjojen kanta-asiakas -blogi
Susan kirjasto -blogi

2 kommenttia:

Jenni kirjoitti...

Hyvä, nyt mun ei pidäkään blogata tästä, voin linkittää tänne (kirja on ollut työpöydällä kuukauden, jos vaikka töissä ehtisi joskus kirjoittaa siitä). ;)

Pidin kirjasta, koska se oli erilainen Huovinen, ei vitsikäs. Pidin myös sen eleettömyydestä, rauhallisuudesta. Mielestäni isä ei syyttänyt poikaansa vaan jopa ymmärsi, lukijakin ymmärsi. Silti minullekaan ei tullut mitään suuria tunnekuohuja lukiessani. Pojan ja perheenjäsenten suru toki välittyi tekstistä, mutta itselleni jäi päällimmäiseksi muistikuvaksi kuitenkin se, että isä syytti itseään turhaan: miksi hän ei osallistunut enemmän lasten elämään, miksi hän ei aavistanut... ja vaimo, lasten äiti, nostettiin jotenkin jalustalle. Itsesyytökset lienevät ymmärrettäviä tuossa tilanteessa, mutta harmitti ja välillä suututti isän puolesta: ei se ollut SINUN syysi, keskity nyt vain suremiseen eikä itsesyytöksiin!

En tiedä, olisiko kirja koskettanut enemmän, jos se ei olisi ollut ilmestyessään niin paljon esillä ja jos ei muutenkin olisi koko ajan tiennyt, mitä siinä tapahtuu. Tällaisena kirja ei ollut kovin yllättävä.

Hreathemus kirjoitti...

No muttam ei sitä nyt työajalla...! ;)

Olet täysin oikeassa syyttelyn kanssa. Tiedän henkilökohtaisesta kokemuksesta, miten ärsyttävää joidenkin jatkuva syyllisen etsiminen on. Vieläkään en ymmärrä, miksi helvetissä itsemurhan pitää olla jonkun yksittäisen ihmisen (ihmisten) syy?