Don' nobody want you, don' nobody need you!
Leffablogi The Hangman's Jokessa (nykyisessä Elokuvablogi.comissa) tulin lukeneeksi arviota Sapphiren romaaniin perustuvasta elokuvasta Precious. Kirja meni samantien luettavien listalle.
Push (suom. Ponnista! (Art House 1998), Precious - Harlemilaistytön tarina (Like 2010)) kertoo varsin karua tarinaa. 16-vuotias Clareece Precious Jones on luku- ja kirjoitustaidoton väkivaltaisessa kodissa kasvanut tyttö. Isä on raiskannut häntä lapsesta asti ja äiti hakkaa ja käyttää häntä hyväkseen siinä missä isäpappakin. Nyt Precious saa kenkää normaalikoulusta, koska on toista kertaa raskaana omalle isälleen ja hän päätyy vaihtoehtoiseen Each One Teach One -kouluun oppiakseen lukemaan ja kirjoittamaan sekä ottamaan oman elämänsä ohjat käsiinsä.
En tiedä, mitä sanoisin. Push tekee niin helvetin kipeää ja samalla se saa itkemään ilosta Preciousin puolesta. Yhdessä hetkessä kurkussani on iso pala jotain epämääräistä ja kaikki sisälläni oleva viha patoutuu sen takia, räjähdysalttiiksi pommiksi. Toisessa hetkessä Preciousin runot, hänen voimansa, lievittävät sekä palaa että vihaa. Preciousin luokan sisäinen luottamus, ymmärrys ja opettajan kannustus saavat hymyilemään; miten nämä kaikki väkivaltaa kokeneet nuoret naiset, erilaisista taustoista ja erilaisina ihmisinä, päätyvät yhdessä tähän luokkaan, auttamaan toisiaan, vahvistamaan toisiaan, laajentamaan kaikkien maailmankuvaa pelkällä olemassaolollaan. Kukaan ei mistään syystä jää ulkopuolelle.
Jäin myös miettimään monessa tummaihoisen kirjoittamassa romaanissa esille tulleen seikan levinneisyyttä. Preciousin itseinhoa ylipainoaan kohtaan ymmärrän, mutta monessa romaanissa (The Bluest Eye, No Sweetness Here) on tullut vastaan usko, että jos vain olisi valkoihoinen niin kaikki olisi hyvin. Pecola haluaa siniset silmät, ghanalaisnaiset suorat hiukset. Olenko valkosokea, koska en ymmärrä miten ihonvärin muutos muuttaisi kaiken paremmaksi? Preciouskin huomaa, että insestin uhreina on myös valkoihoisia prinsessoja. Yhtä asiaa en kuitenkaan voi antaa Preciousin tai kenenkään muunkaan lievittää: miesten valtaa, sitä miten he saavat tehdä mitä vain kenelle vain, eikä naisten välisestä solidaarisuudesta ole tietoakaan kun kaikki mitä miehet tekevät heille on heidän omaa syytään.
Taidan haluta lukea myös Pushin uusimman suomennoksen, etenkin kun sen kääntäjänä on olllut Kristi(i)na Drews (kansi on muuten aivan helvetin hieno!). Kirjan kieli oli kovin erikoista, sillä siinä yhdistyivät mustien slangi, Preciousin luku- ja kirjoitustaidottomuus sekä kielenoppiminen. Juuri jälkimmäisen seuraaminen oli äärimmäisen vapauttavaa; kirjain kirjaimelta Precious pääsee irti lukutaidottomuuden "all pages look the same to me" kahleista ja kohti itse hallitsemaansa omaa elämää lapsensa kanssa, runoja kirjoittaen. Ehdottoman voimauttava kirja, jonka soisin kaikkien lukevan.
P.S. Alla kirjaan perustuvan leffan traileri. Tämäkin täytyy nähdä, vaikka vain Mo'Niquen takia.
-----
Push muualla:
City.fi - Johanna Koljosen kirjablodi
Terhi Rannelan blogi
Kirjasieppo-blogi
Aamunkajon lukukokemukset -blogi
Southpawin lukukokemukset -blogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti