Parinkymmenen vuoden aikana kymmenien miljardien edestä maata, metsää, kiinteistöjä ja yrityksiä -kaikkien suomalaisten verorahoilla kerättyä yhteistä varallisuutta- on myyty alennuksella yksityiselle pääomalle, joka on saanut kaupoista miljardivoitot. Halpamyynnit on tehty ilman mitään poliittista keskustelua, äänestäjiltä ei ole kysytty mitään. (s. 33)Kirjaston tyrkkyhyllystä löytyy joskus mitä mielenkiintoisempia opuksia.
Kansallisomaisuuden ryöstö on pamfletti Suomen poliittisen johdon ja valtion omaisuuden välisestä suhteesta. 1980-luvulla Suomeen iskenyt uusliberalismin aalto tyrmäsi kaikki oikeistosta vasemmistoon. Hallitus on värivalikoimasta riippumatta myynyt valtion omaisuutta pilkkahintaan: ensin valtionyhtiöt yksityistetään, sitten viedään ne pörssiin ja lopulta myydään valtion omistamat osakkeet ulkomaisille ostajilla alehintaan. Konttinen selvittää, miten tähän tilanteeseen päädyttiin ja käsittelee omissa luvuissaan eri alojen kehitystä ja miten ne pikkuhiljaa päätyivät ulkomaisten omistajien käsiin alehintaan ennen kuin Suomen valtio alkoi ostaa samojen yhtiöiden osakkeita takaisin kovaan hintaan.
Suomen luonnonvarat ja palvelut eivät ole enää suomalaisten käsissä ja ennen kaikkea yksityistäminen johti siihen, että pieni eliitti käärii voitot omiin taskuihinsa (Lilius, anyone?) mutta kun homma kaatuu, laskut heitetään valtion ja veronmaksajien syliin jotka eivät ole saaneet yhtiön voitoista mitään. Päinvastoin, näiden voittojen saamiseksi yhtiöiden johto on edennyt ekonomistin rukouksen mukaan: "Yhtiön tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen". Paskat yhteiskunnallisesta vastuusta, työllisyydestä, omistuksista, varmistuksesta kriisiaikaan, kunhan omistajat saavat mahdollisimman suuret bonukset.
Kansallisomaisuuden ryöstöä on ikävä lukea kahdesta syystä. Teksti on rakenteeltaan looginen, mutta teksti on täynnä kirjoitusvirheitä, painovirheitä ja lapsuksia aivan kuin teksti ei olisi oikolukijaa nähnytkään. Tärkeälle aiheelle tämä on varsin harmillista, sillä se syö uskottavuutta. Toinen syy on kuitenkin paradoksaalisella tavalla positiivinen: vaikka aihe onkin masentavaa luettavaa, on hyvä että joku on siitä kirjoittanut. Jotenkin tuntuu siltä, että nykyinen pamflettiaalto on joutunut korvaamaan median, jota kiinnostaa enemmän ministerien henkilökohtaiset toilailut sen sijaan että se kirjoittaisi asiaa. Median kuuluisi toimia valtiovallan vahtikoirana repien selittely- ja unohduskuplat rikki, ei hiljaisena sylikoirana joka räksyttää melko yhdentekeville asioille.
Kirjaa lukiessa jäin miettimään, missä määrin nykyiset kansanedustajat ovat tietoisia hallituksen politiikasta? Ennen kaikkea tärkein kysymys on, mitä tuleva uusi eduskunta vuoden kuluttua tekee talouspolitiikalle: jatkaako se samaa uusliberalismin sokeaa palvontaa viimeisimmän talouskriisinkin jälkeen vai onko uusi kokoonpano valmis myöntämään virheensä ja valitsemaan uuden lähestymistavan talouteen? Mitä he haluavat tehdä valtion hyvä veli -verkostolle, jossa pieni sisäpiiri kyseenalaisin krediitein ja yksipuolisin ideologin valitsee eduskunnan ja hallituksenkin puolesta mitä eduskunta ja hallitus valtion omaisuudella tekevät? Saako äänestäjillä olla asiaan mitään sanottavaa? Jatkaako media valtiovallan perseen nuolemista sen sijaan, että tekisivät työnsä? Onko tulevalla hallituksella selkärankaa lopettaa säätelemätön markkinatalous ja iskeä esimerkiksi Norjan tavoin markkinoille selvät säännöt ja kunnon rangaistukset tottelemattomuudesta? Saadaanko Suomeen vihdoin avaus asialliseen poliittiseen keskusteluun typerien ad hominem -tölväisyjen sijaan? Saadaanko Suomeen myös käyntiin edes sen verran avoin keskustelu, että poliitikot eivät voi vedota esimerkiksi Isoon Pahaan Suteen (lue: valtion velka ja sen lyhentäminen) mitä tahansa päätöstä perustellessaan, esimerkiksi verovähennyksiä (mikä ei ole ollenkaan loogista, mutta siitähän siinä taitaakin olla kyse)?
Kansalaisten yhteiskunta- ja poliittinen tietous laskee vuosi vuodelta, kun politiikka on yhtäläinen Iken tekstailun, Vanhasen lautakasojen, Jutan vaatekaapin, Timon yksinkertaistettujen ja mustavalkoisten provokaatioiden, sekä Saripaulajaninojen perheiden kanssa. Kuinka moni suomalainen esimerkiksi tietää, mitä Valtioneuvoston omistajaohjausyksikkö tekee ja osaa perustella, miksi sen tietäminen ja seuraaminen on olennaista? Kuka on Nalle Wahlroos ja miksi hallitus kumartaa hänelle ojentaessaan parin sadan miljoonan palkkakuitin? Paljonko johtopoliitikot tienaavat entisten suomalaisyhtiöiden hallituksissa istuessaan? Luulen että poliittisen johdon vieraantuminen tavallisista duunareista on johtanut informaatiokuiluun, jonka johdosta poliitikot voivat tehdä mitä haluavat joutumatta siitä poliittiseen vastuuseen. Toimittajat, joiden työnä olisi kääntää poliittinen liirumlaarumi ymmärrettävään muotoon keskittyvät mediaseksikkäämpiin aiheisiin. Osa syystä on myös meidän tavisten kontolla: poliitikkoja tulisi pitää varpaillaan koko ajan, ei vain vaalien aikana. Meidän tulisi vaatia oikeutta vaikuttaa, mikäli eduskunta ja hallitus käyttävät mielestämme äänestämälle heille annettua valtaa väärin; kuinka moni mietti edellisten eduskuntavaalien aikana, miten heidän ehdokkaansa toimisi kansainvälisessä talouskriisissä? Koska erilaisia skenaarioita on niin paljon, ettei kukin ehdokas voi kaikkiin variantteihin etukäteen vastata, äänestäjillä tulisi olla oikeus muuttaa valintaansa suurten muutosten aikana, mikäli valittujen poliitikkojen suunta ei ole kunnolla perusteltu tai suomalaisten tahdon vastainen. Eduskuntavaaliehdokkaiden kysymyslista laajenee entisestään.
Suosittelen lukemaan kirjan ennen äänestyskoppiin kävelemistä.
-----
Kansallisomaisuuden ryöstö muualla:
Erkki Tuomiojan blogi
Marko Vähäpesolan blogi
-----
Muistilistaksi itselleni:
* Leena Eräsaari: Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen
* David Harvey: Uusliberalismin lyhyt historia
* Seppo Konttinen: Salainen pankkituki
* Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa
* Antti-Pekka Pietilä: Pankkikirja
* Kari Uoti: Kirottu salaisuus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti