Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Luettu: 11.4.2010
Alkuperäinen nimi: Flickan som lekte med elden
Käännös: Marja Kyrö


Millenium-trilogian toinen osa käsittelyyn, yllättävän nopeasti ensimmäisen osan jälkeen.

Tyttö joka leikki tulella alkaa kahden vuoden päästä siitä, mihin Miehet jotka vihaavat naisia jäi. Mikael Blomkvistilla on tuli hännän alla, sillä Milleniumin osa-aikatoimittaja Dag Svensson on kirjoittanut jutun -ja kirjan- ihmiskaupasta ja seksibisneksestä, jossa on mukana Ruotsin silmäätekeviä. Svensson ja avovaimonsa kuitenkin murhataan ennen tekstin ilmestymistä ja Mikaelin suureksi hämmästykseksi poliisin pääepäilty on Lisbeth Salander, salaisesti monimiljonääri IT-ammattilainen. Lisbeth hoitaa poliisin takaa-ajon varsin mallikkaasti ja päättää hoitaa todelliset syylliset pois tältä olemassaolon tasolta ja selvittää välit menneisyytensä kanssa. Samaan aikaan sekä Lisbethin että todellisia syyllisiä etsivä Mikael saavat takuta poliisin, alamaailman ja monen naisia vihaaman miehen kanssa.

Vaikka tämän osan päähenkilö onkin jotakuinkin selkeästi Lisbeth Salander, teksti ei oikein vedä. Pidän toki siitä, että useampikin naisia vihaava mies poistuu keskuudestamme, mutta jossain takkuaa. Juoni tuntuu hieman epäuskottavalta, vaikka hyvin argumentoitu onkin. Pidin kuitenkin Miriam Wun roolin lisäämisestä. Kirjoitustapa on edelleen koukuttava ja tekstiä lukee mielellään eteenpäin. Vetoan edelleen samaan seikkaan kuin ensimmäisen kohdalla; joitain ärsyttävät suunnattomasti Larssonin viihdeliioittelun ja opetusjaksojen sekaaminen ja näistä erityisesti jälkimmäinen, itse olen edelleen nippelitieto-junkie. Kirja oli selvästi käännetty kiireessä, mikä on varsin harmillista ottaen huomioon Larssonin tarkempaa tarkastelua kestämättömän kirjoitustavan. Sitä paitsi tekstissä oli paljon punakynän arvoisia pätkiä, jotka olisi voinut surutta jättää leikkauspöydälle.

Suurin ongelma teksissä on kaiketi sama kuin Pirates of the Carribbean -leffoilla: esimmäinen osa on selkeästi oma kokonaisuutensa, mutta seuraavat kaksi ovat selvästi yhden teeman kaksi osaa. Odotin melkein lopusta löytyvän merkintä To Be Continued. Juoni jää roikkumaan kielekkeen reunalle eikä romaani siis toimi itsenäisenä kokonaisuutena, vaikka tietynlainen tapahtumien kasaantuminen ja lopun kliimaksi tekstissä onkin. Kenties kolmas osa toimii paremmin. Toivottavasti, sillä Lisbethin särmäkkyys tuntui hieman tylsistyneen (mikä puolestaan johtunee menneisyyden mysteerisyyden karisemisesta). Blomkvist taas on yhtä arsyttävän hyvis kuin ensimmäisessäkin osassa. Tästä huolimatta minulle käy samoin kuin Sallalle: "Huolimatta tästä pikkumaisesta nillityksestäni ehdin jo aloittaa Millennium-trilogian kolmososan innokkaasti."

-----

Tyttö joka leikki tulella muualla:
Sallan lukupäiväkirja -blogi
Kirjatohtori-blogi
No life -blogi
Uusi kuu -blogi

The New York Times
The Guardian (englanniksi)
Eurocrime

4 kommenttia:

Jenni kirjoitti...

Mulle kävi ainakin niin, että jos olisin lukenut vain ekan osa trilogiasta, olisin ehkä ollut vielä aika suopea - olihan se koukuttava, sujuva jne. Mutta kun luin ne kaikki kolme putkeen... niin lopulta olin ihan nääntynyt ja raivostunut, myös ekalle osalle. Kökköjä henkilöitä ja opettavaista luennointia. Mutta en nyt paasaa enempää, olen jo oman paasaukseni paasannut aiheesta (sitä paitsi se ei kannata, monet fanittavat näitä kirjoja ihan kritiikittömästi: kun yritin vähän aikaa sitten argmentoida Larssonin heikkouksista, sain vastaukseksi vain "mutta onhan se kuitenkin hyvä"ja siihen loppui se keskustelu).

Hieno uusi ulkoasu blogilla! Olen jotenkin ihan väsynyt ja ärtynyt, toi metsäkuva on hyvin rauhoittava ja kutsuva.

Hreathemus kirjoitti...

Jep, ensimmäinen osa oli paras. Onneksi en harrasta hahmojen ulottuvuusanalyysia lukemisen aikana, olisi muuten varmaan käynyt samoin. On muuten tainnut fanittaminen mennä joillakin hieman överiksi... toisaalta koko termihän tulee sanasta fanatic, joten kritiikki ei siihen kuulune.

Kiitos kohteliaisuudesta. Miekin tykkään, maaseudun kasvatti kun olen. :)

Ina kirjoitti...

Luin itse vain ekan osan ja nyt olen katsonut muita leffoina: traagista edes myöntää, mutta tykkäsin ainakin ykkösosassa leffasta kirjaa enemmän... Leffa oli mun mielestä ytimekkäämpi ja tiivistetympi versio ja näyttelijät tekivät henkilöistä moniulotteisemmat kuin kirjassa. Niinpä kakkososaa en ole edes lukenut, vaan katsoin vain leffan - ja ilmeisesti kirjaan pätee sama kuin elokuvaan, kakkonen oli huonompi. Vähän hutaisten tehty ja juonessakin jäi joitain kohtia auki ja epäloogisiksi, mutta ehkä vika osa kokoaa kuvion.

Taitaa nyt kirja kuitenkin jäädä lukematta sun arvion perusteella: mullahan on tämä outo vamma, että tykkään dekkrileffoista, mutta harvemmin dekkarikirjoista.

Hreathemus kirjoitti...

Ykkönen on tosiaan paras, niin kirjana kuin leffanakin. Viimeisen osan "sitomisesta" voidaan olla montaa mieltä, ainakin sitä on yritetty (mikä koskee sekiä kirjaa että leffaa).

Sama vamma taitaa olla aika monella. Ilmeisesti dekkarit on kirjallisuuden lajina vähän vastakkainasetteleva joko-tai -systeemi. Leffat ja sarjat ovat siitä kivoja, että vaikka olisivatkin typeriä ja ennalta-arvattavia, niiden läpikäymiseen ei mene läheskään niin paljon aikaa ja energiaa kuin kirjojen lukemiseen. Kenties juuri dekkarielokuvat ovat niin laajayleisöisiä toisin kuin suurin osa dekkarikirjoista. Onko tällä analyysilla mitään pohjaa todellisuudessa?