Luettu: 16.5.2011
Alkuperäinen nimi: Triptych
Käännös: Annukka Kolehmainen
Internetin ihmeellisestä maailmasta tuli joskus muinoin vastaan nimettömäksi jäävä blogi (olen taas hukannut sen lapun, johon kirjavinkin lähteen kirjoitin!). Ja sitä paitsi, jos dekkaristilla on noin hyvin genreen sopiva sukunimi, niin ei sitä väliin voi jättää. ;)
Triptyykissä seikkaillaan Atlantan kaupungissa, jossa sarjamurhaaja nappaa nuoria tyttöjä, kiduttaa heitä ja lopulta puree kielen irti. Viimeisin uhri on kotitalonsa portaikosta löydetty ilotyttö, jonka tapausta joutuu tutkimaan kusipää etsivä Michael Ormewood. Mukaan tulee Georgian etsivätoimiston agentti Will Trent, lukihäiriöinen ja ihmisenä rikkinäinen lastenkodin kasvatti, joka johdattaa Ormewoodin tappajan muihin uhreihin ja näin alkaa sarjamurhaajajahti. Tapauksen selvittämiseen joutuu mukaan myös Trentin on/off-tyttöystävä, samassa lastenkodissa kasvanut siveysosaston poliisi Angie Polanski. Murhaajan polulle joutuu tahtomattaan myös juuri vankilasta vapautunut John Shelley, koulutoverinsa raiskauksesta ja murhasta tuomittu mies. Koulutoverin kieli oli purtu irti.
Haluaisin kovasti kehua tätä kirjaa, kuten moni muu, mutta en pysty. Haluaisin kovasti olla yllättynyt kirjan juonikäänteistä, mutta en pysty siihenkään. Olenko lukenut liikaa dekkareita ja katsonut liikaa rikossarjoja voidakseni olla päättelemättä loppuratkaisua ennen puoltaväliä? Vai olenko vain sen verran tietoinen dekkareiden suhteesta Occamin partaveitseen voidakseni juonikäänteet arvata?
Myönnetään, että yksi identiteeteistä tuli yllätyksenä. Slaughterin lempitekniikka Triptyykissä on selvästikin olettamuksilla pelaaminen: vaikka kirjassa onkin reilut 500 sivua, avaimena on se, mitä jätetään sanomatta. Oletukset ovat hyvissä dekkareissa pahasta.
Minusta on hieman ironista, että 500+ -sivuisen kirjan päähenkilönä on lukihäiriöinen tapaus. En tiedä, missä määrin Slaughterin kuvaus dyslektikon arjesta on paikkansa pitävää, mutta minulle tämäkin kuvaus oli -huvittavaa kyllä- kaikkein inhottavinta. Miten helvetissä ikinä selviäisin ilman luku- tai kirjoitustaitoa? Etenkin tekstiperustaisissa länsimaissa lukihäiriöisillä ei voi olla kovin kivaa.
Mutta ettei mene liian groteskiksi tämä dysleksiapohdiskelu, niin palataan itse kirjaan. Veikkaisin, että suurin osa lukijoista pitää kirjasta, sillä ainakin arvostelujen perusteella näin olisi. Älkää siis häiriintykö pettyneestä arvostelustani. Slaughterin syvää henkilökuvausta on kovasti kiitelty (esim. Hesarin arvostelussa). Tämä vie ikävä kyllä kovasti tilaa asiasta, josta itse eniten pidän dekkareissa, eli rikokseen keskittymisestä. Tästä johtui se, että olin joissain kohdissa jo hieman kyllästynyt John Shelleyn lapsuustakaumiin. Kaikkein eniten petyin siihen, ettei Slaughter selvittänyt murhaajan psykologista taustaa ollenkaa; miksi jonkun modus operandina voikin olla juuri kielen pureminen?! Slaughterilla on kuitenkin sen verran ihanan kiero mielikuvitus, että olen valmis hänelle vielä yhden mahdollisuuden; otan lukulistalle Triptyykin seuraajan, Pelon huoneen (alk. Fractured).
-----
Triptyykki muualla:
Helsingin Sanomat
Savon Sanomat
Kirjavinkit.fi
Humisevalla harjulla -blogi
Uusi Kuu -blogi
Lukupaikka-blogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti