Luettu: 26.1.2012
Alkuperäinen nimi: Voyage au centre de la Terre
Käännös: kääntäjä X, jota Wordsworth-kustantamo ei selvästikään osaa arvostaa
Pyydystin vuoden alussa uuden haasteen, koska edellisissä ei ole vielä läheskään tarpeeksi: scifi-haasteen, jonka peruspostaus löytyy täältä. Tarkoituksena on lukea yksi/kuukausi, ei ehdi tulla kovin kiire. Tammikuun teemana nuorten SF:ksi kategorisoitu.
Journey to the Centre of the Earth (suom. Matka maan keskipisteeseen) on nimensä mukainen kirja. Saksalaisproffa löytää erään vanhan kirjan välistä koodatun viestin, joka auki kirjoitettuna antaa ohjeet paikkaan, jota kautta pääsee luolistoon maapallomme sisässä. Hieman sekä porkkanaa että keppiä käyttämällä professori Liedenbrock saa mukaansa samassa taloudessa asuvan oppipoikansa Axelin ja lähtee matkalle tuntemattomaan. Ensimmäinen pysäkki on Islannissa, jossa tämä vain tiettyyn aikaan sekä päivässä että vuodessa näkyvä luolan suu sijaitsee. Mukaan he palkkaavat myös erään paikallisen oppaan, Hansin. Ja matka alkaa.
Tätä lukiessa sivu sivulta enemmän tuli mieleen Jeff Longin The Descent. Tämä on sen viktoriaaninen kevyt seikkailuversio, tai The Descent tämän realistisempi ja aivan helvetin parempi (pun uninteded) versio. Ymmärrän kyllä kirjan ansiot: aikanaan eli 1874 se oli varmasti varsin jännittävä ja Vernen senaikaisen tieteen rajoissa pysyminen hatunnoston jos toisenkin arvoinen suoritus. Se ei kuitenkaan riitä minulle, sama asia mitä useiden klassikoiden joudun toteamaan. "I don't like you, but it doesn't mean I don't respect you", ja silleen. Ei tämä kuitenkaan Austinin kaltainen ole: tätä oli ihan kiva lukea, vaikka välillä jäikin miettimään, onko Hansilla ollenkaan itsesuojeluvaistoa mitä proffan päätöksiin tulee.
Mutta -ja tärkeä mutta-: Tämäntyyppistähän kokemus suurin piirtein oli niillä, jotka vuosisatoja sitten purjehtivat Uuteen maahan, tai esi-äideilläni jotka jostain keskempää Eurooppaa tänne kylmään Pohjolaan tulivat, tai niillä jotka vuosituhansia sitten ylittivät sen pienen mutta vaarallisen merenkaistaleen ja valloittivat pikku hiljaa koko maailman. Se lienee ollut tämänkin tarinan inspiraationa, laajeneva maailma.
Kaiken kaikkiaan siis ihan mukava lukupätkä, joskaan ei sieltä yllättävimmästä ja nykytiedon mukaan realistisimmasta päästä. Kyllä se kuitenkin klassikkostatuksensa ansaitsee. Tästähän joku vuosi sitten tehtiin 3D-filkka (traileri täällä; ovat näköjään ottaneet muutamia vapauksia). Nyt voisi katsoa senkin. Ja helmikuussa sitten mennään hieman uudemmalla SF-klassikolla.
-----
Journey to the Centre of the Earth muualla:
LukeVille-blogi
5555 luettua kirjaa -blogi
-----
Scifi-haaste: Nuorten SF
4 kommenttia:
Tämä on minulla suomeksi kirjahyllyssä odottamassa, on ollut jo aika kauan. Matka maailman keskipisteeseen ei ole todellakaan omalla mukavuusalueellani, mutta klassikkoasemansa vuoksi se varmasti olisi hyvä lukea. Ehkä minua ei mainitsemasi asiat häiritsisi niin paljoa, koska genre on mulla aika vieras. Tai sitten häiritsisi, täytynee joskus kokeilla!
Onhan tämä syystä klassikko ja aika nopealukuinenkin. Ei juurikaan tyypillistä viktoriaanista lavertelua vaan ihan olennaista asiaa. Ehkä tuo lavea kuvailu oli vain brittien juttu?
Scifi jaetaan usein kahteen "lajiin": kovaan ja pehmeään. Kovassa on tarkoitus pitäytyä tieteen rajojen sisäpuolella myös spekulatiivisissa osissa/olioissa/esineissä, kun taas pehmeän puolella ei ole niin väliä. Itse pidän kovasta ja siksi silmiini tietyt jutut hyppäsivätkin. Mutta koska et ole genreen niin tutustunut, et varmaan välttämättä edes huomaa muuta kuin että maan pinnan alla tosiaan on oikeasti aika kuuma.
Luin tämän ekan kerran joskus varmaan 12-vuotiaana ja ihastuin tähän silloin kovasti samoin kuin Kapteeni Grantin lapsiin ja Kapteeni Nemoonkin. Seuraavan kerran luin kirjan lukiossa, pidin edelleen.
Nyt aikuisiällä en olekaan kirjaan tarttunut, pitäisi ehkä kokeilla toimiiko se vielä :) Minuun kyllä tuollainen tietty vanhanaikaisuus iskee.
Kuulostaisi siltä, että se varmaan sulle toimisi vieläkin, varsinkin jos vanhanaikaisuus ei häiritse vaan vieläpä viehättää. :)
Ihan kateeksi käy, kun sulla on noin pitkä suhde johonkin kirjailijaan. Tämä on niin sama tilanne kuin eräs kerta INAhdusta lukiessa, jossa Ina kertoi kapinoineensa vanhempiensa lukutottumuksia vastaan lukemalla Keltaista kirjastoa. Tähän aikaan minä siis tavasin jotain saatanan Sweet Valley High -sarjaa. *naamapalmu*
Lähetä kommentti