Luettu: 16.3.2008
Alkuperäinen nimi: Twilight Children - The Voices No One Heard Until a Therapist Listened
Käännös: Eeva-Liisa Jaakkola
Torey Hayden -kimara jatkuu. Hiljaisuuden lapsien perusrakenne on sama kuin monissa muissa Haydenin kirjoissa, joissa fokus on useammassa tapauksessa kerralla. Tällä kertaa Hayden kertoo kohtaamisestaan kolmen eri ihmisen kanssa: Cassandra on hyväksikäytetty yhdeksänvuotias, joka hyökkää kaikkien kimppuun; 4-vuotias Drake ei suostu puhumaan kenenkään muun kuin äitinsä kanssa; ja Gerda on vanhus, joka sairauskohtauksen saatuaan vaipui masennukseen ja hiljaisuuteen. Poikkeuksellista Hiljaisuuden lapsissa on se, miten hiljaisuus ja puhumattomuus yhdistävät nämä kolmen ihmistä, ei niinkään se, että he olisivat kaikki lapsia, kuten muissa Haydenin kirjoissa.
Hiljaisuuden lapset etenee Haydenin aiempien teosten tapaan jotakuinkin käänteisessä lineaarisessa järjestyksessä. Se kuvaa Haydenin matkaa menneisyyteen, tapahtumiin joiden takia nämä kolme ihmistä eivät kommunikoi ympäristönsä kanssa vaan ovat vaipuneet omaan sisäiseen maailmaansa. Joku sanoi joskus, että Haydenin kirjat mässäilevät lasten seksuaalisella hyväksikäytöllä, kun aihetta käsitellään ajoin hyvinkin graafisesti useimmissa Haydenin kirjoissa. Olen tästä eri mieltä: Hayden ei "mässäile" pedofilialla vaan käyttää siitä sen oikeaa nimeä eikä pyri peittelemään ilmiötä, jota pidetään jollain lailla marginaalisena vaikka se on niin yleistä. Ehkäpä siitä juuri on kyse: ihmiset eivät uskalla kohdata ihmisen pahuutta vaan käyttävä apuna milloin uskontoa (tekojen takana on persoonallinen paha, ei ihminen itse), milloin itsepetosta ja katseen kääntämistä suuntaan, jossa vastuuta ei tarvitse ottaa, "se ei kuulu minulle".
Hiljaisuuden lapsien kohdalla kävi tasan samoin kuin kaikkien muidenkin Haydenin kirjojen kanssa: kun sitä alkaa lukemaan, sitä ei voi päästää käsistä ennen kuin sen on lukenut loppuun, selvittänyt Haydenin kanssa, miksi kirjojen lapset käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Pidän edelleen erittäin tärkeänä, että jokainen lukisi jonkin Haydenin kertomuksen, jossa nähdään aikuisten pahuuden vaikutus lapsiin (Toisten lapset, Tiikerin lapsi, Nukkelapsi tai Hiljaisuuden lapset, tässä suositusjärjestyksessä). Muuttuisikohan maailma edes vähän paremmaksi, jos ihmiset tajuaisivat, että mieluummin väärä hälytys kuin uusi Sylvia Likens vastuunpakoilun seurauksena?
Alkuperäinen nimi: Twilight Children - The Voices No One Heard Until a Therapist Listened
Käännös: Eeva-Liisa Jaakkola
Torey Hayden -kimara jatkuu. Hiljaisuuden lapsien perusrakenne on sama kuin monissa muissa Haydenin kirjoissa, joissa fokus on useammassa tapauksessa kerralla. Tällä kertaa Hayden kertoo kohtaamisestaan kolmen eri ihmisen kanssa: Cassandra on hyväksikäytetty yhdeksänvuotias, joka hyökkää kaikkien kimppuun; 4-vuotias Drake ei suostu puhumaan kenenkään muun kuin äitinsä kanssa; ja Gerda on vanhus, joka sairauskohtauksen saatuaan vaipui masennukseen ja hiljaisuuteen. Poikkeuksellista Hiljaisuuden lapsissa on se, miten hiljaisuus ja puhumattomuus yhdistävät nämä kolmen ihmistä, ei niinkään se, että he olisivat kaikki lapsia, kuten muissa Haydenin kirjoissa.
Hiljaisuuden lapset etenee Haydenin aiempien teosten tapaan jotakuinkin käänteisessä lineaarisessa järjestyksessä. Se kuvaa Haydenin matkaa menneisyyteen, tapahtumiin joiden takia nämä kolme ihmistä eivät kommunikoi ympäristönsä kanssa vaan ovat vaipuneet omaan sisäiseen maailmaansa. Joku sanoi joskus, että Haydenin kirjat mässäilevät lasten seksuaalisella hyväksikäytöllä, kun aihetta käsitellään ajoin hyvinkin graafisesti useimmissa Haydenin kirjoissa. Olen tästä eri mieltä: Hayden ei "mässäile" pedofilialla vaan käyttää siitä sen oikeaa nimeä eikä pyri peittelemään ilmiötä, jota pidetään jollain lailla marginaalisena vaikka se on niin yleistä. Ehkäpä siitä juuri on kyse: ihmiset eivät uskalla kohdata ihmisen pahuutta vaan käyttävä apuna milloin uskontoa (tekojen takana on persoonallinen paha, ei ihminen itse), milloin itsepetosta ja katseen kääntämistä suuntaan, jossa vastuuta ei tarvitse ottaa, "se ei kuulu minulle".
Hiljaisuuden lapsien kohdalla kävi tasan samoin kuin kaikkien muidenkin Haydenin kirjojen kanssa: kun sitä alkaa lukemaan, sitä ei voi päästää käsistä ennen kuin sen on lukenut loppuun, selvittänyt Haydenin kanssa, miksi kirjojen lapset käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Pidän edelleen erittäin tärkeänä, että jokainen lukisi jonkin Haydenin kertomuksen, jossa nähdään aikuisten pahuuden vaikutus lapsiin (Toisten lapset, Tiikerin lapsi, Nukkelapsi tai Hiljaisuuden lapset, tässä suositusjärjestyksessä). Muuttuisikohan maailma edes vähän paremmaksi, jos ihmiset tajuaisivat, että mieluummin väärä hälytys kuin uusi Sylvia Likens vastuunpakoilun seurauksena?
