Luettu: 27.4.2008
Alkuperäinen nimi: Smert postoronnego
Käännös: Eero Balk
Tämä tarttui mukaan Anttilan kirja-alesta männä vuonna. Kirjan takakannen kuvaus, kansi ja nimi olivat sen verran mielenkiintoisia, ettei sitä voinut jättää sinne, etenkään kun paikallisissa kirjastoissa ei teosta ollut (eikä ole muuten vieläkään).
Kuolema ja pingviini kertoo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä Ukrainassa asuvasta nelikymppisestä wannabe-kirjailijasta, Viktorista, joka muun työn puutteessa alkaa kirjoittaa muistokirjoituksia paikalliseen lehteen. Koukku: nekrologien kohteet ovat vielä elossa. Selitys: kun kohde kuolee, Viktorin lehti on ensimmäinen muistokirjoituksen painaja. Viktor selittää ylpeälle konkurssiin menneestä eläintarhasta pelastamalleen lemmikkipingviinilleen Mišalle ammatillisesta saavutuksestaan, mutta Viktorin hymy hyytyy kun käy ilmi, että viikatemies korjaa satoaan Viktorin nekrologien joukosta kovin tiuhaan tahtiin.
Takakansi kuvaa teosta "aseistariisuvan tragikoomiseksi tarinaksi miehen ja pingviinin edesottamuksista neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa". En osaa sanoa aseistariisuvasta mitään, mutta tragikoominen se kyllä on. Tai no, ehkä pikemminkin vain traaginen, ei niinkään koominen, naurut ja hymyt kun olivat tätä lukiessa aika harvassa. Ehkä Kuolema ja pingviini kuuluu samaan kategoriaan kaikkien muiden niiden romaanien kanssa, joita kuvataan todella hauskoiksi (Roddy Doylen The Snapper tai Italo Calvinon Koko kosmokomiikka, pari mainitakseni), mutta joista minä en saa mitään irti. Johtunee kierosta huumorintajustani, joka vaatii syttyäkseen pari litraa lyijyllistä sarkasmia ja joka on ilmeisesti jotain harvinaisempaa laatua, koska ainakin kaksi kriitikkoa (Spectator ja New York Times) kutsivat Kuolemaa ja pingviiniä "mustaksi komediaksi" ja sanoo siinä olevan "mustaa huumoria". Housen musta huumori iskee paremmin. Ehkäpä luen tämän uudestaan muutaman vuoden kuluttua ja hoksaan, mistä tässä oikeasti on kyse.
Alkuperäinen nimi: Smert postoronnego
Käännös: Eero Balk
Tämä tarttui mukaan Anttilan kirja-alesta männä vuonna. Kirjan takakannen kuvaus, kansi ja nimi olivat sen verran mielenkiintoisia, ettei sitä voinut jättää sinne, etenkään kun paikallisissa kirjastoissa ei teosta ollut (eikä ole muuten vieläkään).
Kuolema ja pingviini kertoo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä Ukrainassa asuvasta nelikymppisestä wannabe-kirjailijasta, Viktorista, joka muun työn puutteessa alkaa kirjoittaa muistokirjoituksia paikalliseen lehteen. Koukku: nekrologien kohteet ovat vielä elossa. Selitys: kun kohde kuolee, Viktorin lehti on ensimmäinen muistokirjoituksen painaja. Viktor selittää ylpeälle konkurssiin menneestä eläintarhasta pelastamalleen lemmikkipingviinilleen Mišalle ammatillisesta saavutuksestaan, mutta Viktorin hymy hyytyy kun käy ilmi, että viikatemies korjaa satoaan Viktorin nekrologien joukosta kovin tiuhaan tahtiin.
Takakansi kuvaa teosta "aseistariisuvan tragikoomiseksi tarinaksi miehen ja pingviinin edesottamuksista neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa". En osaa sanoa aseistariisuvasta mitään, mutta tragikoominen se kyllä on. Tai no, ehkä pikemminkin vain traaginen, ei niinkään koominen, naurut ja hymyt kun olivat tätä lukiessa aika harvassa. Ehkä Kuolema ja pingviini kuuluu samaan kategoriaan kaikkien muiden niiden romaanien kanssa, joita kuvataan todella hauskoiksi (Roddy Doylen The Snapper tai Italo Calvinon Koko kosmokomiikka, pari mainitakseni), mutta joista minä en saa mitään irti. Johtunee kierosta huumorintajustani, joka vaatii syttyäkseen pari litraa lyijyllistä sarkasmia ja joka on ilmeisesti jotain harvinaisempaa laatua, koska ainakin kaksi kriitikkoa (Spectator ja New York Times) kutsivat Kuolemaa ja pingviiniä "mustaksi komediaksi" ja sanoo siinä olevan "mustaa huumoria". Housen musta huumori iskee paremmin. Ehkäpä luen tämän uudestaan muutaman vuoden kuluttua ja hoksaan, mistä tässä oikeasti on kyse.
