Luettu: 24.4.2008
Tämä oli toinen kahdesta teoksesta, jotka tuli erästä kirjallisuuskurssia varten lukea. Aloitin tämän kurssin alussa vuosi sitten syksyllä, jämähdin Thornhillin paikkeille, ja aloitin keväällä uudestaan. Taas jämähti ja odotin sitten kiltisti varsinaisen kurssin alkua. Kolmannella yrityksellä oli pakko keksiä omia, salaisia sivujuonia (jotka olisivat kyllä ihan mahdollisia!) pitääkseni kiinnostusta yllä loppuun asti, että voisin joskus mennä ihan tenttiin asti ja saada kurssin suoritettua.
Jane Eyre (suom. Kotiopettajattaren romaani) on yksi viktoriaanisen ajan kirjallisia klassikoita ja luultavasti kaikki ovat joskus siitä ainakin kuulleet, mutta bloggausten rakenteesta kiinni pitääkseni (ja siltä varalta, että itselleni iskee amnesia), käyn juonen lyhyesti läpi. Jane Eyre on kertoo siis orvon Jane Eyren kasvusta ottoperheensä hylkiöstä omavaraiseksi (tai siis niin omavaraiseksi kuin nainen nyt viktoriaanisella ajalla ylipäänsä voi olla) kotiopettajattareksi, joka rakastuu rikkaaseen eksentrikkoon, Rochesteriin, ja jatkuu kuvaamalla Janen rakkauselämää post-Rochester aikakaudella. Ei liene suuri juonipaljastus kertoa kirjan jatkuvan -ja päättyvän - neo-Rochester -aikakauteen.
Kriitikoiden (muun muassa lehtorini) mielestä Jane Eyre on yksi parhaimmista lapsuuskuvauksista kirjallisuuden historiassa. Ylistystä on saanut myös monet muut Jane Eyren aspektit: lämpötilan korrelaatio Janen tunne-elämään, feminismi ja poeettinen oikeudenmukaisuus. Varmasti teos oli aikanaan melko provokatiivinen naisten aseman kuvaaja (mistä johtunee sekä suoraan että välillisesti, että Brontë julkaisikin sen alun perin nimellä Currer Bell), jota ei tietenkään voi kiistää. Mutta nyt se 'mutta': riittääkö uranuurtajuus yksistään ylistämiseen? Minusta ei: en kiellä Jane Eyren tradition rikkomista, mutta ei se saa minua nauttimaan tämän lukemisesta, kun juoni on kuin suoraan Harlequin-roskaromaanista (kyllä, väitän, että jos Jane Eyre julkaistaisiin nyt, sen julkaisijana olisi nimenomaan Harlequin).
Myönnän, siellä on yksi käyttökelpoinen ja minunkin pienellä muokkauksella ymmärrettävissä oleva kappale (Jane moittii itseään kuvitellessaan Rochesterin olevan kiinnostunut hänenlaisestaan yksinkertaisestä, köyhästä kotiopettajasta). Muuten, Elle Driverin sanoin: "I might never have liked you. Point of fact, I despise you. But that doesn't suggest I don't respect you."
Tämä oli toinen kahdesta teoksesta, jotka tuli erästä kirjallisuuskurssia varten lukea. Aloitin tämän kurssin alussa vuosi sitten syksyllä, jämähdin Thornhillin paikkeille, ja aloitin keväällä uudestaan. Taas jämähti ja odotin sitten kiltisti varsinaisen kurssin alkua. Kolmannella yrityksellä oli pakko keksiä omia, salaisia sivujuonia (jotka olisivat kyllä ihan mahdollisia!) pitääkseni kiinnostusta yllä loppuun asti, että voisin joskus mennä ihan tenttiin asti ja saada kurssin suoritettua.
Jane Eyre (suom. Kotiopettajattaren romaani) on yksi viktoriaanisen ajan kirjallisia klassikoita ja luultavasti kaikki ovat joskus siitä ainakin kuulleet, mutta bloggausten rakenteesta kiinni pitääkseni (ja siltä varalta, että itselleni iskee amnesia), käyn juonen lyhyesti läpi. Jane Eyre on kertoo siis orvon Jane Eyren kasvusta ottoperheensä hylkiöstä omavaraiseksi (tai siis niin omavaraiseksi kuin nainen nyt viktoriaanisella ajalla ylipäänsä voi olla) kotiopettajattareksi, joka rakastuu rikkaaseen eksentrikkoon, Rochesteriin, ja jatkuu kuvaamalla Janen rakkauselämää post-Rochester aikakaudella. Ei liene suuri juonipaljastus kertoa kirjan jatkuvan -ja päättyvän - neo-Rochester -aikakauteen.
Kriitikoiden (muun muassa lehtorini) mielestä Jane Eyre on yksi parhaimmista lapsuuskuvauksista kirjallisuuden historiassa. Ylistystä on saanut myös monet muut Jane Eyren aspektit: lämpötilan korrelaatio Janen tunne-elämään, feminismi ja poeettinen oikeudenmukaisuus. Varmasti teos oli aikanaan melko provokatiivinen naisten aseman kuvaaja (mistä johtunee sekä suoraan että välillisesti, että Brontë julkaisikin sen alun perin nimellä Currer Bell), jota ei tietenkään voi kiistää. Mutta nyt se 'mutta': riittääkö uranuurtajuus yksistään ylistämiseen? Minusta ei: en kiellä Jane Eyren tradition rikkomista, mutta ei se saa minua nauttimaan tämän lukemisesta, kun juoni on kuin suoraan Harlequin-roskaromaanista (kyllä, väitän, että jos Jane Eyre julkaistaisiin nyt, sen julkaisijana olisi nimenomaan Harlequin).
Myönnän, siellä on yksi käyttökelpoinen ja minunkin pienellä muokkauksella ymmärrettävissä oleva kappale (Jane moittii itseään kuvitellessaan Rochesterin olevan kiinnostunut hänenlaisestaan yksinkertaisestä, köyhästä kotiopettajasta). Muuten, Elle Driverin sanoin: "I might never have liked you. Point of fact, I despise you. But that doesn't suggest I don't respect you."
