Luettu: 30.4.2008
Alkuperäinen nimi: Nine Parts of Desire - The Hidden World of Islamic Women
Käännös: Susanna Ylä-Havanka
Olen aloittanut ja keskeyttänyt tämän tekstin nyt kolme kertaa. Joka kerta se päätyy samaan: silmittömään raivoon. Tämän kirjan perustana oleva todellisuus eivät saa minulta yhtä ainutta sympatiapistettä, ja kirjakaan ei paranna päivää yhtään. Jälkimakuna on entistä vahvempi viha niin islamia kuin muitakin uskontoja kohtaan, jotka mahdollistavat naisten systemaattisen alistamisen ja kidutuksen.
Geraldine Brooks on australialaistoimittaja, joka vietti Lähi-idässä kuusi vuotta kirjeenvaihtajana lehdelleen. Kun Brooksin egyptiläinen Carrie Bradshaw'mainen tulkki yhtäkkiä lopettaa yliopiston ja verhoutuu huntuun, Brooks päättää ottaa selvää mistä on kysymys sekä tulkin että muiden hunnutettujen naisten maailmassa. Hän matkaa opettelee arabian kielen, pukeutuu itsekin kaapuun ja matkaa eri maissa tutustumassa naisten arkeen islamin uskonnon dominoimassa kulttuurissa.
Takakansi väittää Brooksin rikkovan teoksellaan länsimaiden yleistä kuvaa muslimikulttuurista. Ehkä olen lukenut aiheesta jo niin paljon, ettei se enää hämmästytä. Hiljainen alistuminen on arkipäivää oikeastaan kaikille naisille jossain määrin, tapahtui se sitten enemmän tai vähemmän tietoisesti. Kaikkein tärkein oppi oli se, miten islamin usko koostuu paitsi Koraanista, myös sitä seuranneiden "oppineiden" lausunnoista. Lopputulos on paitsi sillisalaattia, muistuttaa aika lailla kristinuskoa. Jälleen kerran voi vain ihmetellä, miten nämä kaksi uskontoa ovat niinkin vastakkain, kun ne ovat niin samanlaiset; ehkä juuri siksi. Ainut huomattava ero lienee se, että siinä missä Raamatun kirjaimellisesti ottavat ovat vähemmistössä ja kyseinen näkökulma lain ulkopuolella, muslimimaissa se on päinvastoin. Esimerkiksi islaminuskosta eroaminen on itsemurha, sillä Koraani antaa muille muslimeille luvan tappaa se, joka luopuu uskostaan. Lisäksi miesten perustelut naisten kohteluun on ristiriitainen: toisaalta naisille annettiin 90 % himosta (miehille 10 %) joten heidät täytyy pitää kurissa muun muassa ympärileikkauksilla. Toisaalta kaapupakko tai ääritapauksissa naisten sulkeminen neljän seinän sisälle koko lapsuudekseen ja sitten avioliiton (eli loppuelämän) ajaksi, etteivät miesten katseet heitä tahraa.
Itse naisen asema vaihtelee suuresti eri maissa. Surkuhupaisaa luettavaa on se, kun joukko naisia ajaa autoa ja päätyvät siitä hyvästä oikeuteen: nainen ei saa tietyissä maissa ajaa autoa koska he eivät saa ajokortteja, mutta näillä naisilla olikin kansainvälinen ajokortti, joten teknisesti ottaen he eivät rikkoneet lakia. Toisaalta kaikki tietänevät Pakistanin entisen pääministerin Benazir Bhutton tai Egyptin Nawal el Saadawin. Suurin osa naisista on kuitenkin vain kauppatavaraa: isä naittaa 8-vuotiaan tyttärensä 50+ ystävälleen ja saa myötäjäisinä 6000 euroa. Jos edellistä virkettä muutetaan hieman, 'naittaa' onkin 'antaa' ja 'myötäjäiset' 'kauppahinta', se olisi ihmiskauppaa. Mutta kun se on avioliitto (vaikkakaan tytöltä tai tämän äidiltä ei toki kysytty mitään), niin on laillista myydä lapsi seksiorjaksi, palvelijaksi, kotiorjaksi, nyrkkeilysäkiksi, lihapalaksi ja paskaämpäriksi. Ja naisenhan voi tietysti aina korvata toisella, kun edellinen kyllästyttää. Mitä ihmisoikeuksista, eihän naiset ihmisiä ole.
Alkuperäinen nimi: Nine Parts of Desire - The Hidden World of Islamic Women
Käännös: Susanna Ylä-Havanka
Olen aloittanut ja keskeyttänyt tämän tekstin nyt kolme kertaa. Joka kerta se päätyy samaan: silmittömään raivoon. Tämän kirjan perustana oleva todellisuus eivät saa minulta yhtä ainutta sympatiapistettä, ja kirjakaan ei paranna päivää yhtään. Jälkimakuna on entistä vahvempi viha niin islamia kuin muitakin uskontoja kohtaan, jotka mahdollistavat naisten systemaattisen alistamisen ja kidutuksen.
Geraldine Brooks on australialaistoimittaja, joka vietti Lähi-idässä kuusi vuotta kirjeenvaihtajana lehdelleen. Kun Brooksin egyptiläinen Carrie Bradshaw'mainen tulkki yhtäkkiä lopettaa yliopiston ja verhoutuu huntuun, Brooks päättää ottaa selvää mistä on kysymys sekä tulkin että muiden hunnutettujen naisten maailmassa. Hän matkaa opettelee arabian kielen, pukeutuu itsekin kaapuun ja matkaa eri maissa tutustumassa naisten arkeen islamin uskonnon dominoimassa kulttuurissa.
Takakansi väittää Brooksin rikkovan teoksellaan länsimaiden yleistä kuvaa muslimikulttuurista. Ehkä olen lukenut aiheesta jo niin paljon, ettei se enää hämmästytä. Hiljainen alistuminen on arkipäivää oikeastaan kaikille naisille jossain määrin, tapahtui se sitten enemmän tai vähemmän tietoisesti. Kaikkein tärkein oppi oli se, miten islamin usko koostuu paitsi Koraanista, myös sitä seuranneiden "oppineiden" lausunnoista. Lopputulos on paitsi sillisalaattia, muistuttaa aika lailla kristinuskoa. Jälleen kerran voi vain ihmetellä, miten nämä kaksi uskontoa ovat niinkin vastakkain, kun ne ovat niin samanlaiset; ehkä juuri siksi. Ainut huomattava ero lienee se, että siinä missä Raamatun kirjaimellisesti ottavat ovat vähemmistössä ja kyseinen näkökulma lain ulkopuolella, muslimimaissa se on päinvastoin. Esimerkiksi islaminuskosta eroaminen on itsemurha, sillä Koraani antaa muille muslimeille luvan tappaa se, joka luopuu uskostaan. Lisäksi miesten perustelut naisten kohteluun on ristiriitainen: toisaalta naisille annettiin 90 % himosta (miehille 10 %) joten heidät täytyy pitää kurissa muun muassa ympärileikkauksilla. Toisaalta kaapupakko tai ääritapauksissa naisten sulkeminen neljän seinän sisälle koko lapsuudekseen ja sitten avioliiton (eli loppuelämän) ajaksi, etteivät miesten katseet heitä tahraa.
Itse naisen asema vaihtelee suuresti eri maissa. Surkuhupaisaa luettavaa on se, kun joukko naisia ajaa autoa ja päätyvät siitä hyvästä oikeuteen: nainen ei saa tietyissä maissa ajaa autoa koska he eivät saa ajokortteja, mutta näillä naisilla olikin kansainvälinen ajokortti, joten teknisesti ottaen he eivät rikkoneet lakia. Toisaalta kaikki tietänevät Pakistanin entisen pääministerin Benazir Bhutton tai Egyptin Nawal el Saadawin. Suurin osa naisista on kuitenkin vain kauppatavaraa: isä naittaa 8-vuotiaan tyttärensä 50+ ystävälleen ja saa myötäjäisinä 6000 euroa. Jos edellistä virkettä muutetaan hieman, 'naittaa' onkin 'antaa' ja 'myötäjäiset' 'kauppahinta', se olisi ihmiskauppaa. Mutta kun se on avioliitto (vaikkakaan tytöltä tai tämän äidiltä ei toki kysytty mitään), niin on laillista myydä lapsi seksiorjaksi, palvelijaksi, kotiorjaksi, nyrkkeilysäkiksi, lihapalaksi ja paskaämpäriksi. Ja naisenhan voi tietysti aina korvata toisella, kun edellinen kyllästyttää. Mitä ihmisoikeuksista, eihän naiset ihmisiä ole.
