Luettu: 20.8.2008
Se oli se kirjan nimi. Rakastan vadelmaveneitä ja kiroan aina sitä, etten löydä niitä Suomesta mistään (paitsi irtokarkkihyllystä inhottavien mustien veneiden kanssa). Takakannen esittelyä lukiessa ei voinut olla enää hymyilemättä: tämä on pakko lukea, koska ruotsinkielisiä suomalaisia enemmän suomenkielistä suomalaista ärsyttää vain rakkaan länsinaapurimme kansalainen, ruotsalainen.
Mutta mitä tapahtuu, kun Mikko Virtanen on transnationaalinen (vrt. transsukupuolinen)? Lapsesta asti kirjan päähenkilö, keskisuomalaisessa pikkukylässä kasvanut Mikko haluaa olla ruotsalainen. Hän opettelee ruotsin kielen täydellisesti (eikä millään muumiruotsikorostuksella) ja tekee pyhäinvaelluksia Ruotsiin Olof Palmen murhapaikalle. Mikko raivostuttaa suunnattomasti se, että Petri Takala peittää sääkarttoja esitellessään aina Ruotsin. Joka joulu hän matkaa Thaimaahan perheellisten ruotsalaisturistien suosimalle alueelle ja ystävystyy perheiden kanssa. Mutta tämä ei riitä; Mikko haluaa olla ruotsalainen. Sen saavuttaakseen Mikko on valmis äärimmäisyyksiin; unelmastaan kiinnipitämiseen vielä enemmän.
Vadelmavenepakolainen on yksi parhaimmista opuksista, joita kesän aikana on tullut vastaan. Vaikka lopun genremuutoksen omainen koukku ehkä hieman tökkii, on se silti aika vänkä romaani. Koska mikään ei ole suomalaisempaa kuin ruotsalaisten vihaaminen ja kadehtiminen, Mikko Virtasen identiteettiongelma on herkullinen (ja kyllä se perisuomalaisuus on myös Virtasessa, vaikkakin hyvin piilotettuna). Suosittelen ehdottomasti. Vadelmavenepakolainen saa ajattelemaan paitsi ruotsalaisuudesta myös suomalaisuudesta uudella tavalla. Siinä sivussa saa nauraa katketakseen Virtasen edesottamuksille ja itselleen, suomalaisena.
