Luettu: 8.4.2009
Alkuperäinen nimi: The Secret of the Forgotten Cave
Käännös: Turun yliopiston kääntäjäopiskelijoiden ryhmä Tarja Rouhiaisen johdolla
Jollain kurssilla tuli jokunen vuosi sitten puhuttua lapsuuden ja nuoruuden aikaisista kirjoista, ja päädyimme siihen tulokseen, että niiden lukeminen nyt, noin kymmenen vuotta myöhemmin, olisi varsin mielenkiintoinen nostalginen kokeilu. Itse muistin lapsuudesta useitakin erilaisia kirjasarjoja, joita tuli ahmittua (muun muassa Pikku Vampyyri, Mystery Club, Viisikko ja kirjallisen historiani häpeäpilkku Sweet Valley High). Pikku Vampyyrin voisin palata myöhemmin, mutta tällä kertaa valitsin kohteekseni Neiti Etsivän. Kirjastossa minulle valkeni tasan kuinka monta kirjaa sarjassa oikeasti on ja päädyin valitsemaan satunnaisen osan lähinna otsikon perusteella (lepakot ovat sympaattisia ja väärinymmärrettyjä otuksia; sitä paitsi viholliseni vihollinen on ystäväni).
Neiti Etsivä ja lepakkometsän salaisuus on rakenteeltaan täysin samanlainen kuin kaikki muutkin Neiti Etsivä -kirjat: Nancy ja kaverinsa törmäävät rikokseen, jonka he ratkaisevat. Lepakkometsän salaisuudessa kolmikko lomailee Georgen tädin luona ja joutuvat keskelle luonnonsuojelu vs. kapitalismi -kiistaa, jossa täti on paikallisen uhanalaisen lepakkolajin puolella. Eräät tahot eivät tästä erityisemmin pidä ja tekevät sen erinäisin nimettömin viestein selväksi. Nancyn ja kumppaneiden tutustuessa asiaan hekin saavat osansa ihmisten vihamielisyydestä, mutta onneksi lopussa on kaikki taas hyvin: kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä ja pahikset saavat rangaistuksen.
Yleisesti ottaen Lepakkometsän salaisuuden jälkimaku on odotettua parempi; onnistuin ilmeisesti valitsemaan yhden harvoista sarjan osista, joissa kaikkein pahimmat punaiset vaatteet ovat joko kokonaan sivussa tai todella vähäisessä osassa. Näitä ovat Nancyn, Greorgen ja Bessin stereotyyppisten valkoinen-ja-hetero-ja-niin-vitun-täydelliset perheet, sekä edellä mainitun kolmikon valkoinen-ja-hetero-ja-niin-vitun-täydelliset poikaystävät. Lepakkometsän salaisuuden naisroolit tosin olivat täydellisen surkeita. Nancy Drew on kuulemma jonkin sortin lesboikoni, mutta henkilökohtaisesti Nancyn täydellinen kiltti naapurintyttö -habitus on vain rasittava. Nancyn sidekickit ovat myös stereotyyppiset: George on se kiintiö-poikatyttö ja Bess se pakollinen pulska, pelokas roolimalli pulskille lukijoille, koska pulskahan ei voi mitenkään olla myös älykäs ja rohkea. Nämä ominaisuudet tulevat pienen painoindeksin myötä, kuten kaikki tietävät.
Sivuhuomiona sanottakoon, että idea opettaa kääntäjäopiskelijoille kääntämisen todellisuutta -yhteistyö kustantamon ja teknologian kanssa, ei pelkästään kääntämistä näistä irrallaan- on nerokas! Toivon, että itselläni olisi ollut vastaava mahdollisuus; mikäli väikkäriä valmistellessa minut nakitetaan hoitamaan perusopintojen käännöskursseja, tämä on mahdollisuus ja kokemus mitä aion pyrkiä antamaan omille opiskelijoilleni. Nerokasta!
