Luettu: 11.3.2009
Song of Solomon jatkaa tavoitettani lukea kaikki Morrisonit (vaikkakin 'tavoite' kuulostaa aivan liian ekonomistiselta lopputuloshakuiselta ajattelulta; tarkoitus on lukea ne, koska nautin Morrisonin kirjoituksista suunnattomasti).
Song of Solomon (suom. Solomonin laulu) kertoo Milkman Deadin kasvutarinaa Morrisonille tyypilliseen rönsyilevään tapaan (muistaakseni Morrison on jossain haastattelussa ilmaissut juuriensa tietämisen tärkeyden olemassaololle ja identiteetille). Milkman, oikealta nimeltään Macon Dead Jr. mutta pitkään kestäneestä imettämisestä johtuvalla lempinimellä tunnettu, on iltatähti: kaksi vanhempaa siskoa ovat jo parinkymmenen tietämillä kun pikkuveli syntyy. Isä on musta, mutta rikkaana omistajana käyttäytyy kuin valkoinen, ja on siksi yhteisön hylkimä. Äiti hössöttää ja on muutenkin omistava. Milkmanin parhaaksi kaveriksi tulee Guitar, ja mielenkiinnon kohteena on Milkmanin isän vieraantunut siskon, Pilaten, tyttärentytär Hagar. Aikansa haahuiltuaan Milkman saa kuulla luolaan kätketystä aarteesta: sitä etsiessään Milkman tutustuu esi-isiinsä ja niin sanotusti löytää itsensä, vaikkakin hetkellisesti.
Jälkimaku Song of Solomonista on positiivinen. Yleensähän lopputunne on jollain tapaa negatiivinen; ei itse kirjan takia vaan siksi, että tietää tällaista tapahtuneen ja tapahtuvan. Tarinan opetus on selvä: tunne juuresi ollaksesi terve ja kokonainen. En ole aivan varma, voinko allekirjoittaa tätä henkilökohtaisesti, mutta okei, perusteltu väittämä. Aloin lukemaan kirjaa hieman negatiivisella asenteella: yleensähän Morrisonin kirjoissa päähenkilö on nainen, nyt mies. En ollut ollenkaan mielissäni fokuksen muutoksesta, mutta koska se on Morrisonin kirjoittama... Yllätyin suuresti huomattuani sittenkin pitäväni Song of Solomonista. Ei se The Bluest Eyeta tai Sulaa kumoa, mutta kyllä se monet muut muiden kirjoittamat kirjat pesee mennen tullen.
Barack Obama (titteliä ei tarvita) on muuten sanonut Song of Solomonin olevan yksi häneen eniten vaikuttaneista kirjoista.
