Kuunneltu: 23.8.2009
Lukija: Annu Valonen
Päätin kokeilla, miltä äänikirjat tuntuvat. Valitsin hyllystä mahdollisimman lyhyen äänikirjan, sellaisen mitä en hyvin todennäköisesti lukisi kirjana jotakuinkaan koskaan. Valitsin tuntemattoman Sinikka Nopolan tuntemattoman kolumnikokoelman. Meriitiksi ja laatutakeeksi laskin sen, että suurin osa kolumneista on julkaistu Helsingin Sanomissa 2001-2004. Metsään meni.
Miksi emme totu pystyasentoon ja muita kirjoituksia on siis Nopolan Hesarissa julkaisemien kolumnien kokoelma. Tekstit on kirjoitettu tällä vuosituhannella ja ovat esittelyn mukaan "polttavien kysymysten ja yllätyksellisten väitteiden äärellä".
Polttavat kysymykset ei kokoelmasta todellakaan tule mieleen. Ajattelen raita toisensa jälkeen vain yhtä kysymystä: "Miten teennäinen ihminen voi olla?" Erittäin teennäinen, selvästikin. Ilmeisesti Nopolan universumin keskiössä on Sinikka Nopola. Elämä on selvästikin liian lyhyt; Nopolahan laskee tarvitsevansa vähintään kaikkiaan kolme päivää elämästään korien (!)hankkimiseen ja järjestelyyn. Tämä tullee järkytyksenä, mutta laskettu 120 vuotta olisi Nopolan oma ideaali-ikä. Meillä muilla on muutakin tekemistä kuin korit. Teennäisyys tulee esiin myös Nopolan yksityiselämässä; ollessaan yksin kotona hän pyrkii tekemään asioita, joita television ihmiset tekevät (!!). Kirjahylly on Reetta-Annelilla täynnä lukemattomia klassikoita sekä Finlandia- ja Nobel-voittajia, joita hän ei tosin ole koskaan lukenut, hankkinut ne on vain keskiluokkaisen "sivistyneistön" fasaadia ylläpitääkseen.
Keskiössä on myös se, mitä muut Nopolasta ajattelevat; Nopola saa neuroottisen kohtauksen mennessään eräs ilta ravintolaan yksin ja saa siitä täysin vainoharhaisia ajatuksia ("muut luulevat, että olen hutsu!"), koska Nopolan maailmassa ravintolailtaa voi yksin viettää vain pitkän työpäivän päätteeksi rentoutuva bisnesnainen, joka selailee kalenteriaan, mutta muuthan voivat kuvitella että olen hutsu joka tarkistaa kuka on seuraava hoito voi ei tuttu ihminen äkkiä kalenteri pois joku vielä kuvittelee että sovin tuon miehen kanssa tapaamista kaikki tuijottaa apua! Juuri tämä "mitä muut ajattelee" näkyy olevan Nopolalle elämän tärkein asia, ei suinkaan elämästä nauttiminen. Jos saatana nainen haluaa mennä ravintolaan illalla yksin niin mikä pakko sitä pitää vetää jotain ylinäyteltyä "hyveellisen" naisen roolia?
Teksti oli täysin ala-arvoista enkä voi sanoa erityisemmin nauttineeni äänikirjallisuudestakaan. Varmaankin lukija teki mitä voi, mutta tuhat vuosilukua, listoja listoja listoja, luokittelumania ja itsekeskeinen, ilman pointteja olevat tekstit... no, ei niitä luvulla paikata. Ehkä tämä on joku hämäläisjuttu, jota en voi ymmärtää eteläpohojalaasena. En suosittele erityisesti äänikirjaversiota, en kyllä paperiversiotakaan. Kuuntele/lue jotain muuta.
----
Miksi emme totu pystyasentoon ja muita kirjoituksia muualla:
Karjalainen
Lumikin luetut -blogi
