Luettu: 3.9.2009
Alkuperäinen nimi: Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor
Käännös: Titia Schuurman
En ole aivan varma, mistä poimin Dorresteinin kirjan. Veikkaisin yhtä monista kirjablogeistä, mutten muista mitä niistä. Mutta sillä ei ole oikeastaan mitään väliä: olisin kuullut kirjasta mistä vain, olisin silti lukenut sen ihan pelkästään sen mielenkiintoisen nimen takia.
Pojallani on seksielämä ja luen äidille Punahilkkaa on hollantilaiskirjailijan toinen suomennettu teos. Se kuvaa kuinka 50+ Heleenin elämä heittää häränpyllyä: perheyritystä pitää johtaa, 80+ äiti saa aivoinfarktin ja vaihdevuodetkin vaivaavat. Tarinan keskiössä on Heleenin suhde afasiasta ja ymmärryksen puutteesta kärsivään äitiinsä. Pala palalta kuvataan myös Heleenin lapsuutta ja sen vaikutusta siihen, että Heleen juoksee hakemassa äidilleen kymmeniä beigejä housuja, kun edelliset katoavat hoitokodin pesulaan äidin napsittua vaatteistaan kaikki nimilaput pois. Heleenin stressi kumuloituu ja stressi purkautuu lopulta varsin odottamattomasti.
Pojallani on seksielämä ja luen äidilleni Punahilkkaa oli itse asiassa aika hauska kirja. Dorresteinin musta huumori uppoaa ainakin minuun, enkä oikein voi edes kuvitella, että tällaisesta aiheesta -äidin ja lapsen vaikea suhde etenkin siinä vaiheessa kun äiti muovailee tuhkakuppia omasta paskastaan hoitokodin lattialla- olisi kovin mielekästä lukea huumoritonta kuvausta ollenkaan. Pojallani on seksielämässä sanoilla on paljon painoarvoa; Heleenin äidin sanat menevät sekaisin ja Heleenille elämä on hallittavaa jos asioita -kaikkein omituisimpiakin ilmiöitä- kuvaamaan on tarpeeksi sanoja. Olin ehkä hieman pettynyt lopetukseen; odotin matkan varrella ripoteltujen vihjeiden perusteella jotain muuta. Dorresteinin kirjan vaikein osa on se, että kahden sadan sivun ajan minua muistutetaan siitä, mitä omalle äidilleni olisi voinut käydä, jos olisi käynyt pahemmin. Ja mikäli joskus hamassa tulevaisuudessa niin käy vielä uudestaan, kuka lapsista ryhtyy Heleeniksi? Ei ainakaan pikkuveljeni, se on melko varmaa. Eihän hoitokodeissa koskaan vanhusten poikia näekään, ellei ainut lapsi ole poika. Miksiköhän? (Ja on muuten pelottavaa todeta sama ilmiö maailman tasa-arvoisimmissa maissa, Alankomaissa ja Ruotsissakin.) Erityisesti huomionarvoista Dorresteinilla oli eräs tabumainen asia, vanhemman naisen seksuaalisuus ja fyysisyys. Heleenin elämässä olennaista on muistaa emättimen kuivumista estävän lääkkeen hankkiminen. Enpä ole kuullut kenenkään muun puhuneen tästä aiheesta, kaunokirjallisuudessa tai muualla. Ehkä Heleen on oikeassa: "tietyssä iässä nainen lakkasi olemasta näkyvä muille. Sitä muuttui epämääräiseksi ympäristötekijäksi, määrittelemättömäksi maiseman osaksi, johon kiinnitettiin yhtä vähän huomiota kuin lyhtypylvääseen tai roskakoriin." Touché.
-----
Pojallani on seksielämä ja luen äidilleni Punahilkkaa muualla:
Helsingin Sanomat
Keskipohjanmaa
Warkauden lehti
Renate Dorresteinin haastattelu Helsingin Sanomissa
-----
Kirjallinen maailmanvalloitus: Alankomaat
