Luettu: 15.11.2009
Nota bene: Wordsworth edition
Poe on klassikko ja kun nyt syksyllä sattui niin hyvin, että koulussa luettiin kirjan yksi tarina, The Fall of the House of Usher, kirja jäi jotenkin käteen. Luin aina "vielä yhden" tarinan, tosin en järjestyksessä vaan aivan satunnaisesti. Yhden tietyn tarinan jätin tosin tietoisesti viimeiseksi, mutta siitä enemmän myöhemmin.
Tales of Mystery and Imagination on kokoelma Poen kuuluisimpia novelleja. Kokoelmassa on viisi samaa tarinaa kuin Poen aikana julkaistun kuuluisan kokoelman Tales of the Grotesque and the Arabesque. Perusteena valinnalle on ilmeisesti ollut se, miten suosittuja ja tunnettuja kyseiset tarinat nykyään ovat. Lisäksi mukana on modernin dekkarikirjallisuuden alku: Auguste Dupinin rikosselvityksistä kertovat kolme dekkaritarinaa. Ikävä kyllä mukana ei ole Poen kuuluisimpia runoja, vaikka johdannon kirjoittanut John S. Whitley niihin ajoittain kuhunkin tarinaan kokoamissaan sivuhuomioissa viittaakin (näistä miinusta, sillä ne ovat omassa jaossaan kirjan lopussa, mistä niitä on ikävä kaiveskella).
Yleisesti ottaen pidin Poen kirjoituksista keskimääräistä enemmän. Nimenomaan Imagination-osaston tekstit iskivät mysteerejä enemmän. Toisaalta Poe on dekkarigenren luoja, joten hänelle annettakoon anteeksi Dupin-tarinoissa esiintyvä kömpelyys: lukijan pakottaminen samaan aivottoman ihailijan rooliin kertojan kanssa, Dupinin kohottaminen yli-ihmiseksi, ja tarinoiden tylsä, luentomainen rakenne. Etenkin The Murders in Rue Morgue kärsi tästä, sillä se on melkein kulttiasemassa ja sen luettuani totesin sen olevan oikeasti pettymys.
Mutta The Pit and the Pendulum... kahden erittäin hyvän kappaleen innoitus (Without Face: Pit and Pendulum/Nightwish: The Poet and the Pedulum)... Mikä pettymys! Hankin koko kirjan alunperin Without Facen kappaleen innoittamana ja päätin lukea tämän tarinan viimeiseksi. Parin sivun jälkeen oli selvää, että olin tehnyt oikean päätöksen. The Pit and the Pendulum oli mahtava! Ei kummituksia tai muita yliluonnollisuuksia vaan todellista kauhua, joka toimi jopa allekirjoittaneelle. Ja sitten ne kuusi viimeistä riviä, se viimeinen kappale... Pettymys! PETTYMYS! Ei tarinaa saa lopettaa noin, eikä varsinkaan näin hyvää tarinaa! PETTYMYS!!!
Yleisesti ottaen en innostunut kauheasti (pun intended) yliluonnollisen osallisuudesta. Ymmärrän sen olevan osa romantiikan ajan kirjallisuutta ja sen ajan kulttuuria, mutta itselleni se ei iske ja saa aikaan vain kliseiden aiheuttamia väristyksiä. Kuten eräs luennolla huomauttikin, "kenen luulet ne kliseet aloittaneen?", tiedän Poen olleen sillä saralla uranuurtaja, mutta luen tekstejä harvemmin aikaperspektistä sillä niin monet ovat tehneet sen minua ennen. Pidän klassikon mittana sitä, että teksti kestää myös aikaa, eli sen voi lukea toisessa ajassa ja nauttia siitä yhtä paljon kuin lukijat sen ilmestymisen ajankohtana (Dupinin tutkimusmenetelmät saivat aikaan hymähtelyä tällaiselle CSI/Bones/Murha mielessä -kasvatille). Loss of Breathissä oli myös mielenkiintoinen juoni, vaikka valitankin taas lopetuksesta. Pettymyksestä huolimatta The Pit and the Pendulum onnistuu tässä myös erinomaisesti, samoin The Premature Burial ja The Black Cat (miksi kaikki tarinoiden otsikot ovat substantiivilausekkeita?) Muita palaamisen arvoisia tarinoita ovat The Masque of Red Death, The Cask of Amontillado ja The Tell-Tale Heart. Eivät ole tunnettuja turhan takia. Pitänee lukea nuo parhaimmat vielä Kapari-Jatan suomennoksina.
-----
Poen tuotantoa muualla:
Helsingin Sanomat
Kootut kertomukset Turun Sanomissa
Kootut kertomukset Mensalaisessa
