Luettu: 8.12.2009
Kuten taannoin kerroin, Dan Brownin edellinen Langdon-romaani Angels & Demons oli pettymys. Kun kuulin, että seuraava Langdon-teksti tulisi kertomaan vapaamuurareista, ei enää paljon naurattanut. Miksi? Siksi, että tiesin kaikkien tulevan puhumaan siitä ja sen takia joutuisin sen lukemaan. Ennustin oikein, sillä The Lost Symbol nousi heti julkaisupäivänä myydyimpien kärkeen ja se on ollut New York Timesin bestseller-listallakin julkaisusta lähtien eli viimeiset 11 viikkoa. No, nyt on luettu.
The Lost Symbol on kolmas Robert Langdon -romaani. Tällä kertaa Harvardin professori päätyy tahtomattaan mukaan yhteen historian suurimmista legendoista, kun hänen ystävänsä ja oppi-isänsä Peter Solomon katoaa.. kunnes Peterin katkaistu käsi löytyy eräästä Capitolin salista oudoin merkein koristeltuina ja outoa arvoitusta kantavana. Seuraavan kahdentoista tunnin aikana Robert juoksee pitkin Washingtonia ja joutuu ratkomaan psykopaatin uhkailun alaisena, CIA:n jahtaamana ja Peterin tutkijasiskon avittamana vapaamuurareiden legendaarista pyramidia, jonka Peterin kidnappaaja uskoo olevan avain tietoon ja valtaan.
Jostain syystä tämän arvostelun kirjoittaminen tökkii ja pahasti. Vaikka luin kirjan loppuun jo kohta kaksi päivää sitten (joskus kahden aikaan 7. ja 8. päivän yöllä) en ole saanut kirjoitetuksi tänne mitään. Ehkä se johtuu kirjan "raskaudesta". Ei siis kielestä; se on soljuvaa ja ihan helppolukuista koko kirjan ajan. Ongelma on pikemminkin juonessa ja sen toteutuksessa. Viiteen sataan sivuun on ahdettu 12 tunnin tapahtumia ja runsaasti takaumia, varsin monimutkainen mysteeri, laajahko henkilökavalkadi ja helvetisti "yllätyksiä". Ja sitten vielä se pakollinen romanttinen sivujuoni. Jostain kohtaa olisi pitänyt tiivistää ja pelkistää. Mutta koska seuraavat kappaleet ovat sangen negatiivisia, sanottakoon tämä: muita usein ärsyttävä piirre eli hahmojen dialogi joka kuulostaa ajoin kuin he lukisivat suoraan tietokirjasta.. no, ilmeisesti pidän tietokirjaoista, sillä pidin siitä. Tai no, en ainakaan ärsyyntynyt siitä. Tässä kontekstissa sekin on jo paljon.
Itseäni ärsytti suurimman osan aikaa kaksi asiaa. Ensinnäkin oli raivostuttavaa lukea tekstiä, jossa 500-sivuun oli käytetty vajaat 140 lukua. Näin ollen yhden luvun keskimääräinen pituus oli hurjat kolmisen sivua. Ja koska tarinassa juoksi keskenään useita näkökulmia kerralla, on itsestään selvää, että kun asia X on paljastumassa, seuraava luku palaa asiaan Y, ja sitä seuraava luku asiaan Z, jonka jälkeen päästään taas asiaan X. Minusta tapa on ärsyttävä, koska se antaa niin hajanaisen kuvan ja tunteen tarinasta. Tokihan se rytmittää tekstin koukuttavaksi, kun jonkin suuren paljastuksen tai valaistumisen tai tapahtuman itse asia jätetään seuraavaan lukuun, mutta ei se loppujen lopuksi järin lukijaystävällinen taktiikka ole. Toinen pääasiallinen ärsytyksen/pettymyksen kohde oli fokuksen muutos. Siinä missä The Da Vinci Code selvitti Leonardon taidetta ja Angels & Demons tutustutti lukijan Berninin taiteeseen, The Lost Symbol keskittyy lähinnä vapaamuurareiden symbologiaan ja Washington D.C:n maamerkkeihin. Pidin taideaspektista enemmän, sillä siinä opin jotain uutta sellaistesta yleistiedon alueesta, jota en kovin hyvin tunne (mikä olikin alunperin motiivina Angels & Demons -kirjan lukemiselle). Kirjan nimikin tökkii laimeudellaan; alkuperäinen The Solomon Key olisi toiminut huomattavasti paremmin ja erottunut massastakin selvemmin.
Kuten Angels & Demons, The Lost Symbol jatkaa uskonnolliselta kannalta samaa apologista linjaa, eli ajatusta, että uskonnolla on omia vikoja, mutta koska kyseessä on uskonto, kaikki viat pitää antaa anteeksi, koska uskonnolla on jokin erityisasema. Allekirjoitan Angels & Demons -arvostelun loppulausuman tällaisen näkökulman haitallisuudesta. Tästä huolimatta -tai juuri tämän takia- Brown osoittaa tekstissä myös fundamentalistisuuden vahingollisuuden. Eikä ainoastaan osoita, vaan sanoo suoraan, mistä olin hyvin yllättynyt.
Kaiken kaikkiaan lukukokemus jätti lähinnä ärtyneeksi. Se oli sekavaa ja loppujen lopuksi aika tylsää, enkä tiedä taiteesta yhtään enempää kuin ennen kirjan lukemista. Hämmästyin kuitenkin ehkä eniten siitä, että Noetic Sciences on todellinen tieteenala. Tai no.. jotkut tituleeraavat astrologiaa ja älykästä suunnitteluakin tieteiksi, joten tämä saattaa taas yksi olla termin hyväksikäytön tapaus. Tieteenalan johtavan laitoksen, noeettisten tieteiden instituutti (Institute of Noetic Sciences), ei vakuuttanut ainakaan minua. Ehkä kyseessä on enemmänkin poikkitieteellinen pehmeämpi tiede, kuten psykologia. Vaikka en itse pitänyt kirjasta, tiedän että kirja myy todella paljon, kun se ilmestyy joulukuun puolessavälissä suomeksi (juuri sopivasti joulumarkkinoille, mikä kustantajalla varmasti on ollut mielessään palkatessaan kirjaa kääntämään kolme eri ihmistä ajan minimoimiseksi). Itse asiassa kirja on jo ennakkotilausten takia ainakin AdLibriksen myydyin teos. No, senhän Brown kustantajineenkin tiesi ja siksi typerä aihevalinta. Ihan tosi, olisiko voinut olla enää yhtään kliseisempi aihe kuin vapaamuurarien salaliitot Uudesta Maailmanjärjestyksestä. Ja lopetus oli sitä paitsi samaa totuuden peittelyä, kuin Angels & Demons -kirjassa. Ei näin, ei näin! Sitä patsi lopetus oli aivan surkea. Antikliimaksi sanan täydessä merkityksessä. Että pitikin käyttää aikaa tähän.
Valittaakseni vielä vähän lisää, huomautettakoon myös, että koko kirjan ajan taustalla nalkutti yksi ajatus: missä määrin Brownin kirjoittamiseen on vaikuttanut se melko varma seikka, että myös tämä Langdon-romaani filmatisoidaan suurella rahalla? Missä määrin Brown on mennyt sieltä missä aita on matalin (aihevalinnassa ainakin)? Missä määrin Brown on pyrkinyt kirjoittamaan mysteerin, joka ei aiheuta provokaatiota?
Edelliset höyryämiset yhdessä virkkeessä: tylsä mutta Harlequineja asteen verran korkeammalle nousevaa paperin- ja ajanhukkaa.
P.S. Brownilla on selvästi jotain antipatioita tatuointeja kohtaan, sen verran innokkaasti hän jaksoi joka hahmon laittaa kuvailemaan pahista (raskaasti tatuoitu tyyppi) "epäihmiseksi", "demoniksi" ja vastaaviksi. Brown, you fake-liberal closet-conservative, tattoos are not the work of the devil!
-----
The Lost Symbol muualla:
New York Times (englanniksi)
Telegraph (englanniksi)
Kirja kirjalta -blogi
Ilon asioita -blogi
