Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään?

Luettu: 19.12.2009
Alkuperäinen nimi: Où on va, papa?
Käännös: Ville Keynäs ja Anu Partanen


Minulla ei ole harmainta aavistusta, mistä tämän löysin. Jossain takaraivossa on hämärä mielikuva lukublogista, mutta siitä tarkempaa muistikuvaa ei vaan löydy. Mutta... pääasia onkin, että törmäsin kirjaan, sillä tällaista en ole koskaan aiemmin lukenut.

Isi, mihin mennään? on Fournierin omaelämänkerrallinen romaani, joka kertoo miehen elämästä kahden kehitysvammaisen lapsen kanssa. Ensin syntyy Mathieu, jonka vamma huomataan vasta paljon syntymän jälkeen. Thomas syntyy kaksi vuotta myöhemmin, mutta enkelinkasvoinen Thomaskaan ei ole miltä näyttää. Fournierin tarina ei etene kronologisesti vaan hyppien, esittäen elämästä pieniä pätkiä. Dioja.

Isi, mihin mennään? on ensimmäinen laatuaan: en ole aiemmin törmännyt omakohtaiseen kirjaan, jossa ei pyritä kultaamaan kokemusta, pitämään kaikkia vammaisia lapsia Taivaan lahjoina ("Eivätkä he tarkoita sitä vitsiksi. Heillä vain on harvemmin itsellään vammaisia lapsia."). Kuten Fournier itsekin kirjoittaa, ihmisten suhtautuminen vammaisiin on varsin outo: siinä missä normilapselle saa nauraa muksun ryvettäessä itsensä jauhoissa pipareita leipoessa, mutta vammaiselle lapselle ei saa nauraa, vaikka materiaalia olisi tavallistakin enemmän. Hyvä esimerkki tästä suhtautumisesta on Miitta-täti, jossa yksi Sorvalin hahmoista on kehitysvammainen pappi; pari on ainakin ottanut tästä nokkiinsa ja pitää sitä tahdittomana. Mutta miksi? Miksei vammaisista saisi laskea leikkiä siinä missä muistakin, ei ilkeästi vaan positiivisesti?

Täytyy tosin myöntää, että osa ehdollistetusta poliittisesta korrektiudestani on vielä jäljellä, sillä eräässä kohdassa pärskähdin nauramaan ja mietin heti perään saako tälle edes nauraa. Kyseessä oli yksi monista kohdista, joissa Fournierin selviytymisstrategia nimeltä Musta Huumori ei oikein saa vastakaikua poliittisesti korrektista lastenhoitajasta kun Fournier saapuu kotiin odotettua aiemmin ja löytää lastenhuoneesta vain avoimesta ikkunasta tuijottavan lastenhoitajan:

Asumme neljännessätoista kerroksessa. Missä lapset ovat? En kuule heidän ääniään. Josée on heittänyt heidät ulos ikkunasta. Hän on voinut yhtäkkiä tulla hulluksi, sellaisesta saa joskus lukea lehdistä. Kysyn häneltä vakavana: "Josée, miksi heitit lapset ulos ikkunasta?" Sanon sen vitsinä, häätääkseni ajatukset mielestäni. Hän ei vastaa, hän ei ymmärrä, hän on tyrmistynyt. Jatkan samaan sävyyn: "Josée, se ei ollut kiltisti tehty. Tiedän kyllä, että he ovat vammaisia, mutta se ei ole mikään syy heittää heitä menemään." (s. 52)

Tekisi mieli laittaa tänne lainauksina melkein koko kirja, sillä se on täynnä hyviä huomioita vammaisista, ihmisten asenteista ja erityisesti Fournierin omista ajatuksista. Kirjan perusteella Jean-Louis'ta ei niinkään häiritse lasten erityistarpeet, kommellukset tai muu ulkoinen sälä. Fournier on surullinen nimenomaan kaikesta menetetystä potentiaalista, jota hän ei saa koskaan kokea: kuulla lapsensa puhuvan muillekin kuin kädelleen, opettaa tätä lukemaan, viedä tätä jalkapalloharkkoihin, kysellä koulupäivistä, opettaa musiikin ja kirjallisuuden klassikoita, nähdä miten pojasta kasvaa insinööri lakimies matemaatikko Nobel-voittaja.

Isi, mihin mennään? on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja ja selvästikin anasaitsi voittamansa Prix Feminan. Koko kirjassa on vain yksi huono puoli: sen pituus. Olisin voinut lukea Fournierin ajatuksia vielä toiset sata sivua. Ehkäpä Fournierin kirjoja suomennetaan lisää.

-----

Isi, mihin mennään? muualla:
Anna-lehden lukupiiri

-----

What's in a Name: Relative

5 kommenttia:

marjis kirjoitti...

Kiitos mielenkiintoisesta blogistasi ja oikein hyvää joulua!

Hreathemus/NDSL kirjoitti...

Olepa hyvä ja hyviä pyhiä sinnekin!

Hreathemus/NDSL kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Kirjasieppo kirjoitti...

Ihanaa, että olet löytänyt Isi, mihin mennään? -kirjan! Se oli ehdottomasti vuoden 2009 yllättävin löytö. Ja kiva blogi sulla!

Hreathemus/NDSL kirjoitti...

Kirjasieppo: Niin minustakin, ehdottomasti yksi vuoden parhaista! Ja kiitos kehuista ja kommentista!