Luettu: 13.7.2010
Alkuperäinen nimi: - (kyseessä monesta eri julkaisusta koottu kokoelma)
Käännös: Janne Staffans englanninkielisestä käännöksestä
Klassikkohaasteen uutuudenviehätyksen inspiroimana tartuin novelleistaan tunnetun ranskalaiskirjailijan kauhunovellikokoelmaan. Itse asiassa taisin kyseisen haasteen kommenteissa sanoa, että en löytänyt kirjaston hakukoneella kuin tämän kokoelman, mikä on puoliksi totta. Yön tarinat oli itse asiassa ainut hakutulos Maupassant, Guy de-haulla, mutta kirjastossa haahuillessani löysin useammankin Maupassant-teoksen. Ilmeisesti tyypin nimellä on useampi kirjoitusasu... no, ehkäpä jatkan muiden Maupassant'n kirjojen kanssa joskus hamassa tulevaisuudessa.
Yön tarinat on kokoelma de Maupassant'n kauhuksi jollain tapaa luokiteltavista novelleista. Kaiken kaikkiaan mukana on kuusitoista eri novellia.
Toisin kuin melkein aikalaisensa Edgar Allan Poe, de Maupassant'in kiinnostus suuntautuu yliluonnollisten tapahtumien sijaan pikemminkin ihmisen psyykeeseen, joka luo ahdostuksen ja pelon kautta illuusion yliluonnollisesta. Ja vaikka luulisi, että pitäisin tästä (ja tietenkin kirjailijan itsensä omasta kohtalosta), en voi olla miettimättä Poeta. Nämä kaksi muistuttavat toisiaan, mutta odotuksista huolimatta de Maupassant ei pääse Poen rinnalle. Yksittäiset tarinat ovat kuitenkin aika lähellä; henkilökohtaisesti pidin eniten proto-Hohdosta, 'Majatalosta'. Paniikkihäiriöisenä haluaisin nostaa esiin myös 'Yö Pariisissa' -tarinan, joka on tähänastisen lukemani kaunokirjallisuuden paras kuvaus paniikkikohtauksen minulle aiheuttavasta alienaation tunteesta (vaikkei se tarinan kaltaiseksi kauhuksi etenekään).
Suurin osa de Maupassant'iin suuntaamastani nihkeydestä johtuu logiikasta, tai sen puutteesta. Useassa kohdin jään miettineeksi käyttäytyisikö ihminen tosiaan noin kaiken järjen vastaisesti, mikäli kaikki huonekalut lähtisivät itsestään lätkimään kartanosta (tirsk... anteeksi, en voi olla pitämättä tuota tarinaa tahattoman koomisena, se kun ei ole ollenkaan kammottava)? Toisaalta tulee pitää mielessä aikakausi: de Maupassant eli 1800-luvun loppupuoliskolla, valaistumisen ja tieteen todellisen kultakauden välisellä ajalla, mutta psykologian (ja Freudin) kasvun ajalla. Ehkäpä minulta vain puuttuu kyky eläytyä sen ajan mielentilaan. Hyvä, etten halua näyttelijäksi. :)
Post scriptum: Lukemani kirja (se fyysinen) on vuodelta 1989. Selvästikään kovin moni ei sitä ole hetkeen avannut, sen verran vanhan kirjan tuoksua leyhähti kirjan avatessa ja sen keltaisia lehtiä käänneltäessä (ja joillekin pienen pienillä kielivalinnoille hymyillessä). Ei Kindellä ole tässä pelissä juurikaan sijaa minun silmissäni. Real Books Rock! E-books, schme-books!
-----
Yön tarinat muualla:
Dolce far niente -blogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti