Henry Hitchings: How to really talk about books you haven't read

Luettu: 5.8.2010

Ei saisi haahuilla kirjastossa ilman erityistä päämäärää. Silloin käy niin, että silmiin osuu jokin mielenkiintoinen opus, joka sitten lähtee mukaan täydentämään jo ennestään ihan kiitettävän korkeaa kirjastosta lainassa olevien pinoa tuossa pöydän nurkassa.

How to really talk about books you haven't read (ei suomennettu) lataa tiskiin 20 lukua, joista jokainen on omistettu kirjalle/kirjailijalle, jotka kuuluvat yleissivistykseen. Hitchings käy läpi perusklassikot Dostojevskistä Joyceen ja Alighierista Proustiin. Mukana on myös pari uskonnollista opusta, pari ei-pysty-liian-hapokasta klassikkoa, filosofiaa sekä -yllättäen- toplistojen populaarikirjailijaa. Lopussa on vielä pikainen tentti, jolla selviää miten edelliset parisataa sivua on tullut luettua.

Aivan ensimmäiseksi sanottakoon, että kirjan nimi on erittäin harhaanjohtava. Alussa mainitaan miksi pitäisi tietää tietyistä kirjoista jotain ja miten puhua niistä jos ei niitä ole lukenut, mutta siihen se aika pitkälti jääkin. How to really talk about books you haven't read onkin pikemminkin ylistys siinä mainituille kirjoille ja siksi siinä on paljon enemmän tai vähemmän vaivihkaista kannustusta ja perusteluja lukea kirjat, joista puhutaan. Toki tätä kirjaa voi käyttää nimensä mukaiseen tarkoitukseen, mutta sitten se pitää opetella ulkoa ja tutustua mitä näistä kirjoista on muualla sanottu ja opetella ulkoa jonkin verran täysin triviaaleja yksityiskohtia, jotka sanottuaan saa hieman lisää uskottavuutta väitteelleen, että on kyseisen kirjan lukenut. Kaiken kaikkiaan pääsee siis vähemmällä, jos vain lukee itse kirjan. :)

Hitchings on Oxfordin kasvatti englanti pääaineenaan, joten on hankala kuvitella etteikö hän kirjoittamistaan kirjoista jokaista ole lukenut (myös niitä hapokkaita). Lisäksi hän kirjoittaa oikein kivasti: teksti on täynnä viittauksia lukemiseen, kirjallisuuteen, kirjoihin, populaarikulttuuriin, elokuviin... Ei voi olla nauramatta, kun erään kirjan klassikkohahmoa kuvataan jokin aika sitten tehdyssä elokuvassa mieheksi, jolla on niin tiukat housut että katsoja pystyy laskemaan pikkukolikot hänen taskustaan. Kaiken kaikkiaan siis viihdyttävä ja opettava teos, ylistys klassikoille. Tämän jälkeen Ison O:n lukeminenkin onnistuu ehkä asteen verran paremmin.

Mutta... ars longa, vita brevis, indeed. Miten tällä infoähkyn aikakaudella kukaan voi olla "lukenut"? Itse jaan kirjallisuuden eri kategorioihin: klassikot, sarjakuvat, elämänkerrat, suomalainen nykyfiktio, ulkomainen nykyfiktio, maailmankirjallisuus, jotain ihan omituista ja tuntematonta, tieteen klassikot ja sen uutuudet, näytelmät ja sen eri alakategoriat... Sitä mukaan kun saan yhden klassikon luettua, kaikkiin muihin kategorioihin pamahtaa vähintään kaksi uutta "pitäisi lukea" -listalle. Melko masentavaa, itse asiassa.

Pierre Bayardin jotakuinkin samanniminen, vuotta aiemmin ilmestynyt kirja, johon myös Hitchings viittaa useamman kerran, kuulostaa myös lukemisen arvoiselta. Mikä siinä on, että meitä lukutoukkia viehättävät kirjat lukemisesta?

-----

How to really talk about books you haven't read muualla:
Guardian (englanniksi)
Varsity (englanniksi)