Alkuperäinen nimi: Snømannen
Käännös: Outi Menna
Sivukirjastossa ei ollut Holteja paikalla, joten tartuin sen sijaan toisen norjalaisen dekkariin. Kyseessä on näköjään seitsemäs dekkari kyseisessä sarjassa, joten paremminkin olisi voinut aloittaa, mutta ei voi mitään.
Lumiukko on apulaispoliisipäällikkö Harry Hole -dekkari. Hole on alkoholisoitunut, ailahtelevainen ja poliisiinstituution julkikuvaa tahraava, mutta (tietenkin) erittäin nerokas rikostutkija. Syksyllä Holen postilaatikkoon kolahtaa surrealistinen, Lumiukon allekirjoittama viesti. Kirje jää kuriositeetiksi Holen sekavassa elämässä, kunnes Oslossa alkaa ensilumen sataessa kadota äitejä ja vaimoja. Hole alkaa nelihenkisen tiiminsä kanssa tutkimaan sarjamurhaajan mahdollisuutta, jonka suurin osa kollegoista nauraa suuruudenhulluna ajatuksena roskakorin puolelle. Asenne kuitenkin vaihtuu reilusti, kun Holen tiimillä on näyttää vuosittain ensilumen aikaan kadonneiden naisten kuvio.
Alussa olin hieman nihkeä Lumiukon laajan hahmokavalkadin takia. Eri hahmojen nimet ja ajat ja tapahtumat menivät hieman sekaisin, mutta puolessa välissä kirjaa sen sietäminen alkoi maksaa itseään takaisin. Kirjassa on nimittäin niin monta epäiltyä, että kun yksi suljetaan pois, on vielä monta jäljellä eikä niistä yksikään ole minua ärsyttävää "joskus alussa sivulauseessa puolihuolimattomasti mainittu" -tyyppiä. Näin ollen kiinnostus säilyy oikein hyvin. Varmasti kirjan neljääsataa sivua olisi voinut typistää vähintään sadalla, mutta silloin huolellisesti rakennetulle juonellekin olisi käynyt kalpaten. Mieluummin näin päin.
Lumiukossa toistuu kuitenkin yksi äärimmäisen rasittava piirre: typot ja toistuvat kirjoitusvirheet. 'Tyttö ja poikaystävät' kirjoitetaan viivalla, 'lumi-ukkoa' ei! Puolessa välissä kirjaa olin jo valmis hakemaan punakynän, mutta symmetrian takia en viitsinyt, alkupuoliskoa kun en halunnut virheiden merkitsemisen takia lukea uudelleen.
En löytänyt Nesbøn historiasta alkoholismista, joten eräiden kohtien todenmukaisuutta en osaa arvioida. Alkoholistiperheen kasvattina huomioni kiinnitti eniten ne kuvaukset Holen kamppailusta alkoholin himoa vastaan. Hole on periaatteessa toipuva alkoholisti, joka pitkähköjen väliaikojen jälkeen ratkeaa ryyppäämään. Onko se todella tällaista? Mitä aaveita isälläni oli?
Tilanne olisi kenties ollut vältettävissä, jos Fenris Barissa ei olisi tarjoiltu alkoholia. Ja jos Jim Beam ei olisi nököttänyt hyllyllä baarimikon takana ja huudellut möreällä viskibassollaan anestesiasta ja armahduksesta: "Harry! Tule tänne, muistellaan vanhoja aikoja. Kammottavia aaveita jotka me ydessä pelotimme pois, öitä jolloin pystyimme nukkumaan. -- Ensimmäinen paukku oli lamaannuttanut hänet tyystin, hän ei ollut pystynyt hengittämään ja hän oli ajatellut että hänen olonsa olli samanlainen kuin konotoksiinimyrkytyksen saaneella. Toinen oli saanut mahalaukun miltei kääntymään nurin. Mutta elimistö oli ehtinyt palautua alkusokista ja tajunnut kerjänneensä juuri tätä jo pitkään. Ja se vastasi nyt murisemalla tyytyväisenä. Lämpö levisi hänen sisälleen. Tämä oli musiikkia sielulle." (s. 199)En tiedä haluanko jatkaa Hole-sarjan lukemista ainakaan toistaiseksi. Jotkut juonenkäänteet kun noudattivat Hollywoodista tuttuja fysiikan lakeja, eli erittäin epätodennäköisesti mahdollisia, mikä on aina hieman ärsyttävää. Toisaalta kirjan lopetus saattoi olla joko metafyysinen oivallus ("Sitä ei pysty näkemään, mutta se on silti olemassa") tai pohjustusta seuraavalle Hole-dekkarille. Noh, saapa nähdä.
Lumiukosta on muuten tekeillä "suuren budjetin" leffa.
-----
Lumiukko muualla:
Karjalainen
Kirjavinkit.fi
Kirjojen kertomaa -blogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti