Luettu: 21.11.2010
Vuoden 2010 kristillinen kirja, jonka toisena kirjoittajana on Esko Valtaoja? En pystynyt vastustamaan.
Tiedän uskovani, uskon tietäväni - keskustelukirjeitä on jatkoa vuonna 2004 julkaistulle keskustelukirjekirjalle Nurkkaan ajettu Jumala? [sic]. Konsepti on sama: emerituspiispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja käyvät kirjeiden välityksellä keskustelua uskonnosta, uskosta, tieteestä ja elämästä. Kymmenen keskustelun ja epilogin aikana teemoina on yhtä sun toista, uskonnon historiasta naturalistiseen metodologiaan. Tarkoituksena on käydä ihan (lasten oikeesti) keskustelua kahden erilaisen maailmankuvan välillä ja löytää jotain yhteistä, jolle tulevaisuutta rakentaa.
Tämän kirja(sarja)n idea on todella hyvä. Yleensä uskonnon edustajat - ja joskus tieteilijätkin - vain huutavat omaa totuuttaan ja ovat täysin kuuroja millekään logiikalle. Tiedän uskovani, uskon tietäväni tuo kaksi keskusteluun kykenevää henkilöä yhteen ja odotukseni olivat tietysti korkealla. Ikävä kyllä petyin. En siksi, etteivätkö Pihkala ja Valtaoja pyrkisi näkemään asioita toistensa kantilta (sillä siihen he kyllä pyrkivät), vaan siksi, että he joskus välttelevät keskeisiä asioita. Kun kerrankin saman pöydän ääressä istuu kaksi keskusteluun pystyvää, älykästä henkilöä, miksi vältellä vaikkapa aborttikysymystä. Tässä nimenomaisessa kysymyksessä syypää on valintaa vastustava Pihkala (Valtaojan kommentti tähän oli varsin osuva: jos miehet synnyttäisivät, ei olisi abortinvastustajia).
Kaiken kaikkiaan Valtaoja pitäytyy Pihkalaa paremmin itse asiassa. Valtaoja itsekin huomautti, että Pihkala pyrkii puhumaan tuonpuoleisesta ja sen asioista, joiden olemassaolostakaan ei tiedetä mitään, sen sijaan että keskittyisi tämänpuoleiseen, jossa on selvää materiaalia josta keskustella. Yleisesti ottaen tämän kirjan selkein anti minulle oli tämä: en ole varma, onko tuonpuoleisuuteen takertuvan maailmankuvan ja todellisuuteen keskittyvän maailmankuvan keskustelu ylipäänsä mahdollista. Tuntuu kuin pitäisi mennä koko suomen kielen sanakirja läpi ja löytää molemmille osapuolille sopiva yhteinen merkitys joka ainoalle sanalle, ettei itse keskustelussa vedota oman argumentin hajotessa siihen, että tarkoittikin sanalla jotain aivan muuta kuin voisi perustellusti odottaa kontekstin ja semantiikan perusteella.
Minusta tärkein kysymys jää edelleen selvittämättä: mikseivät uskikset tajua, että heidän uskomansa ei velvoita tämän uskon ulkopuolisia, eli suurinta osaa muista ihmisistä? Vaikka sekä Pihkala että Valtaoja kirjoittavat hyvin, en taida kuitenkaan lukea edellistä kirjeenvaihtoa. Eräässä keskustelussa he mainitsivat käsitelleensä homoseksuaalisuutta siinä kirjassa ja kontekstista päätellen lopputulos oli, ettei kumpikaan ymmärtänyt toisen mielipidettä. En jaksa lukea kirjaa, jossa taas yksi ammattivalehtelija tuomitsee minut ihmisenä vain yhden ominaisuuteni takia. Ei vain jaksa.
Pelottavaa... Jos edes kaksi älykästä ja keskusteluun pyrkivää eivät voi todella keskustella, ei inttää vaan ymmärtää, mitä mahdollisuuksia meillä muilla on? Mitä mahdollisuutta planeetallamme on? Tulevilla sukupolvilla?
-----
Tiedän uskovani, uskon tietäväni muualla:
Helsingin Sanomat
Kaiken voi lukea! -blogi
Arkiterapeutti Kops -blogi
Esko Valtaoja Huomenta Suomen haastattelussa
2 kommenttia:
Tuo viimeinen huomiosi on todella pelottava. Nämä herrat ovat sentään hyväntahtoisia keskustelijoita, haluavat ymmärtää toista osapuolta ja päästä lopputulokseen, vaikkei se tarkoittaisikaan oman näkökannan "voittoa".
Minä annan parhaillaan mahdollisuuden sille edellisellekin kirjalle, koska en malta jättää niitä aiheita väliin (ja koska kustantamo oli niin kiltti että lähetti minulle arvostelukappaleen :).
Niinpä. Yksi monista syistä, miksi en halua lapsia, ainakaan biologisia. Tulevaisuus ei vaan näytä siedettävältä.
Jään odottamaan mielenkiinnolla tekstiäsi ensimmäisestä osasta. Ja onnittelut arvostelukappaleesta! Niitä saisi tulla enemmän. :)
Lähetä kommentti