Amu Urhonen: Kompastuksia

Luettu: 17.2.2012

Intoa jälleen kehiin.

Kompastuksia on vammaispoliittinen pamfletti Suomen vammaispolitiikasta. Se kertoo monin esimerkein, mikä siinä on vikana ja miten sitä voisi muuttaa ja miksi. Se kun ei ole ollenkaan itsestään selvää, että vammaisilla olisi samat edellytykset kuin "terveillä", ja Urhonen käykin asian selvin sanoin läpi.

Pakko myöntää, etten ole tätä ennen kauheasti miettinyt vammaisuutta. Kuulonaleneman takia olen toki ollut tietoinen todennäköisyydestä ennen pitkää kuuluvani vammaiseksi luokiteltavaan ihmisosaan, mutta jotenkin se on vain jokin juttu jossain tulevaisuudessa. Sitten on tietysti vammaisuuden käsite. Luen tässä myös erästä Jonathan Gloverin teosta vammaisuudesta, ja siinäkin tulee esille -ehkä jopa paremmin- käsitteen monimutkaisuus: missä vaiheessa joku on vammainen? Missä määrin yhteiskunnalla on oikeus yrittää muutt.. krhm, "kuntouttaa" vammaisia "normaaleiksi"? Miksi yhteiskunta ylipäänsä tätä muutosta yrittää? Onko 'vammainen' käsitteenä liian laaja? Onko tämä se syy, miksi liikuntavammaisien odotetaan olevan myös henkisesti vammaisia? Alkaako jo vituttaa Stephen Hawkingin puolesta? Mitä tälle kaikelle voi tehdä ja miten saisi muutkin kuin vammaiset kiinnostumaan vammaispolitiikasta ihmisoikeuskysymyksenä?

Juu, paljon tuli kysymyksiä mieleen. Kun olin yläasteella, koulun vieressä oli erityiskoulu vammaisille. En tullut koskaan kyseenalaistaneeksi meidän itsekeskeisten ja julmien teinien keskuudessa pysyvää ajatusta siitä, että he olivat kaikki idiootteja jotka oli pakko sijoittaa jonnekin siksi aikaa kun laki peruskoulutusta edellytti. Nyttemmin paikalla on fiini 20 miljoonan euron koulukeskus, jossa samassa ryppäässä on peruskoulun kaikki luokka-asteet, lukio, ammattikoulu sekä erityisluokat (ja rahoitusta ilmeisesti vedetään lakkauttamalla sivukouluja, koska 7-v. Annika-Petteri tykkää niin käyttää tunti päivässä pelkkiin koulumatkoihin.). Kysymys kuuluukin: muuttaako tämä yhdistäminen ajatuksia erityiskoulussa opiskelevista vai saako se vain aikaan kiusaamista (jolle Kauhajoella tunnetusti ei ole aikaa, rahaa tai kenties edes kiinnostusta vastustaa). Pisan suitsutettuihin tuloksiinkaan ei erityiskoulujen osaamista lasketa; onko ajatuksena se, että ne vain laskisivat kokonaistulosta, kun eiväthän ne vammaiset mitään osaa. Jos eivät, johtuisiko se siitä, että vammaisilta ei mitään vaadita?

Entäs aikuiset vammaiset? Henkisesti vajaat halutaan sulkea laitokseen, jossa heidän oikeuksiensa toteutuminen riippuu täysin henkilökunnan tuulesta ja Jupiterin asennosta. Vammaiset ovat myös rikoksen uhreina kivoja: eivät kenties edes voi vastustaa paljoakaan jos ollenkaan ja jos sattuu olemaan vielä kommunikoinnissa ongelmia, niin ei tarvitse kiinnijäämisestäkään huolehtia. Miksi opin tämän vain Kovan lain Erikoisyksikköä katsomalla?! Entäs ne vammaiset, jotka eivät ole laitosmateriaalia, eli vaikkapa pyörätuolin käyttäjät? Olin yllättynyt siitä, miten jotkut liikuntavammaisia kohtelevat. Miten liikuntavammaisuus muka estää työssäkäynnin tai perheen perustamisen? Ja mitä helvettiä pakkoauttajilla liikkuu päässä?!

Missä määrin muuten sinun rakennuksesi soveltuu liikuntavammaiselle? Muutin juuri ja vastaus on sangen huono: portaat ulko-ovelle ovat korkeat ja lavan ollakseen tarpeeksi loiva ulottuisi lähes autokatokseen asti. Asunnossa itsessäkään ei olisi tarpeeksi tilaa pyörätuolilla liikkumiseen ja vessasta ei ihan heti käyttökelpoista saisikaan. Koska tämä on vanha rakennus, voin antaa sen osin anteeksi, mutta komppaan Urhosta nykyrakennusten kohdalla: miksei niitä vain heti suunnitella myös liikuntavammaisille sopiviksi. Ruotsissa arkkitehdit eivät pääse kurssiakaan koulussa läpi, ellei jokaisessa suunnitelmassa oteta esteettömyyttä huomioon. Ja VR:n junat.. voi risteeni! Paikallisliikenteessäkin liikkuminen on sattuman kauppaa, onko bussi tarpeeksi matalalattiainen. Miksi liikuntavammaisten elämää helpottavien asioiden toteuttaminen on niin saatanan vaikeaa? Miksi esteettömyyttä ei vaan voi ottaa huomioon heti suunnitteluvaiheessa, niin ei tarvitse sitten myöhemmin marmattaa kuinka kalliiksi muutokset tulevat?

Olisi monta niin helppoa askelta parantaa asioita (vammaisten oikeuksien kansainvälinen sopimus edelleen Suomelta ratifioimatta; VR:n ja Kelan byrokratia; jne.), mutta ennen kaikkea kyse on asennemuutoksesta. Olisi hyvä, jos vammaispolitiikkaa ei jätettäisi vain vammaisille vaan se otettaisiin kaikkien puolueiden ohjelmiin mukaan, kuten aiemmin vain Vihreiden ajama ympäristöystävällisyys nykyään. Mistä se on kiinni? Pitäisikö asepalveluksen sijaan olla kaikille pakollinen sosiaali- ja terveyspalveluiden palvelus vaikkapa vammaisen avustajana, ennen kuin tästä välitetään? Kynnyksen blogista irtosi toimiva motto: "Muutosta ei taatusti tapahdu silmiä ummistamalla."

Meni nyt vähän taas politiikkaa, perkele! -vaahtoamiseksi kirja-arvostelun sijaan, mutta hieman oikolukua vaativa teksti on sisällöltään hyvin tärkeä! Kuka tahansa meistä "terveistä" voi tulla vammaiseksi milloin vain, joko sairauden tai onnettomuuden tuloksena. Joten hieman nyt riman nostoa tälle laadulle, hei!

Lukija, mitä ajattelit itse tehdä?

-----

Kompastuksia muualla:
Haastattelu YLEn Taustapeilissä (audio)
Haastattelu Vihreässä Langassa

Kynnys ry.