Luettu: 28.9.2012
Scifi-haasteella jatketaan.
Valitsin dystopia-/utopiakuvauksista nimenomaisesti tämän kirjan kahdesta
syystä: se on scifi-kirjallisuuden klassikko ja sen nimi sangen mielenkiintoinen.
Do Androids Dream of Electric Sheep?
(suom. Palkkionmetsästäjä) sijoittuu Maapallolle, epämääräisen
kaukaiseen tulevaisuuteen. Ihmiskunta on tehnyt suurimmasta osasta planeettaa
asuinkelvottoman, ja valtaapitävien mielestä tarpeeksi hyödylliset/rikkaat/
tärkeät henkilöt ovat muuttaneet muille planeetoille. Maahan jäävät vain ne,
joiden bisnekset eivät päivänvaloa kaipaa sekä ne, jotka on luokiteltu
"erityisiksi" eli mieleltään hitaat. Tässä maailmassa statussymboleita ovat
elävät eläimet, joita saasteiden jälkeen ei juuri enää ole: mitä suurempi
tai harvinaisempi laji, sitä kalliimpi. Rick Deckard on palkkionmetsästäjä,
jonka työnkuva on vangita omistajiltaan siirtolaisplaneetoilta karanneita
androideja, joiden olemassaolo on Maassa kiellettyä. Tehtävän tekee
hankalaksi teknologian kehittyminen siihen pisteeseen, että keinotekoisia
ihmisiä ei helposti biologisesti kehittyneistä ihmisorganismeista erota.
Deckardilla on unelma: hän haluaa oikean lampaan hänen kotinsa katolla
oleskelevan sähkölampaan sijaan. Niinpä Deckard ottaa tehtäväkseen "poistaa"
kuusi viimeisintä androidimallia olevaa Nexus-6:sta, joista on luvassa
muhkea, ihkaoikean lampaan kokoinen palkkio.
No jo oli kirja. Katsoin lukemisen jälkeen tähän löyhästi perustuva
kulttileffa Blade Runnerinkin, joka vain vahvisti kirjan
unenomaista tunnelmaa: logiikka on joskus kadoksissa, siirtymät
tapahtumasta toiseen tahallaan nykivää ja hahmojen motivaatiot ajoittain
täysin mysteerisiä. Tunnelma on kuitenkin koko ajan selkeä: saasteiden
mustaama, ihmisten loppuunkäyttämä ja levälleen jätetty kuin Deckardin
asuinympäristö. Tältä kuvittelen huonon huumetripin vaikuttavan.
Kuten niin monessa scifi-tekstissä, jossa keskitytään keinotekoisiin
elämänmuotoihin, keskiössä on ihmisten ja robottien eroavaisuudet ja
samankaltaisuudet. Electric Sheep:ssa tätä edustaa empatiakyky.
Ihmiset ovat siinä uskossa ja osin oikeassakin, että androidit eivät kykene empatiaan joten
Deckard käyttää työssään Voigt-Kampffin empatiatestiä selvittääkseen onko
kohde ihminen vai ei. Toisaalta kirja kyseenalaistaa ihan perusihmistenkin
empatiakyvyn: kuinka empaattista on erotella ihmiset hyödyllisyyden mukaan
ja jättää viivan alapuolelle jäävät saasteiden tuhoamalle planeetalle
muiden mennessä paremmille apajille? Kuinka empaattista on rakentaa
ajatusrakenteiltaan mahdollisimman ihmismäisiä androideja (joihin on jopa
istutettu muistoja, jolloin he kuvittelevat olevansa ihmisiä!) ihmisten
mukavuudenhalun takia, mutta pakottaa ne/heidät päivä toisensa jälkeen
tekemään itseääntoistavia, tylsiä töitä? Samaan aikaan ihmiset pönkittävät
uskoaan omaan empatiakykyynsä mercerismillä, empatiaan perustuvalla uskonnolla
ja sen empatialaatikolla joka yhdistää kaikki käyttäjät yhtäaikaisesti
nousemaan mäkeä samalla kun kasvottomat olennot heittelevät heitä kivin.
En ihan ymmärrä, miksi tämä on klassikko. Pitäisi tarkistaa aikajana, mutta
veikkaisin että Dickiä ennen on näitä teemoja käsitelty, ja luultavasti
selkeämmin. Kirja sai kuitenkin vuonna 1968 Nebula-palkinnon, mikä saa minut
epäilemään oman reaktioni pätevyyttä. Voiko kirjan lukea väärin?
-----
Do Androids Dream of Electric Sheep? muualla:
Aikakone
Tahaton lueskelija -blogi
Sivukirjasto-blogi
-----
Scifi-haaste: 10. Apokalyptinen/Dystopia/Utopia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti