Ilmari Kianto: Punainen viiva

Luettu: 4.1.2010

Palaamme pitkästä aikaa suomalaisten klassikoiden pariin, tällä kertaa 1900-luvun alkuun.

Punaista viivaa kuvataan usein Ilmari Kiannon uran huipentumana. Se kuvaa erään periferiapitäjän torppariperhettä, Topia ja Riikaa sekä lapsikatrasta, pahan nälän ja köyhyyden kourissa. Perhe pyrkii tekemään kaikkensa tullakseen toimeen ja ollakseen jumalaapelkääviä, lainkuuliaisia kansalaisia Venäjän keisarille, vaikka joutuvatkin verojen, maksujen, kolehtien ja muiden rahareikien jälkeen kituuttamaan vähillä varoilla ja laimealla vesikeitolla. Kaikki muuttuu kun Topi päätyy kirkonkylän reissullaan vahingossa poliittiseen kokoukseen, jonka mukaan kaikilla -niin naisilla kuin miehillä- on oikeus vetää punainen viiva ja antaa äänensä puolueelle, jonka haluaa edustamaan itseään Suomen historian ensimmäiseen eduskuntaan. Laitamantujen köyhälistö on tuntenut porvariston lait luissa ja nahoissaan, ja nyt heille annetaan mahdollisuus muuttaa asioita tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalidemokraattisen puolueen kautta. Pikku hiljaa sekä Topi, Riika että moni muu pitäjän köyhälistöstä innostuu puolueen aatteesta ja päätyy uhmaamaan entistä järjestystä. Sosialismi kuitenkin uhkaa nakertaa papiston leveästä leivästä, ja se päätyykin tekemään uskonnosta välineen jolla pitää kansa kurissa. Tästä vastakkainasettelusta tuleekin lopulta kova isku monelle.

Punainen viiva on ehdottomasti klassikon paikkansa ansaitseva teos. Erityisesti pidin Kiannon luontokuvauksesta. Se toimiikin vielä Karel Čapekin luontokuvausta paremmin, sillä suomalaisena kuusimetsän, lumen ja saunan kuvaus herättää minussa vielä enemmän tuttuuden tunnetta. Punaisella viivalla on kuitenkin sanottavaa tänäkin päivänä, erityisesti nyt kun Kokoomus on saanut useita tavoitteitaan läpi muutaman viime vuoden aikana. Rahamiesten puolueen poliittiset "saavutukset" saavat minut tuntemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta pitäjän torppareita kohtaan: eläkeleikkuri (tai siis "elinaikakerroin"...), veroalennusten kohdistuminen hyvätuloisiin pienituloisten kustannuksella, pätkätyöläisyyden lisääntyminen ilman lakiuudistuksia asian takia, valtionvelkataakan kasvu... Suomi kaipaa todella paljon tämäntyyppistä, joskaan ei näin tunteisiin vaan faktoihin perustuvaa sosialistista liikettä. Olisiko aika jättää taistolaisuus menneisyyteen ja saada yhtenäinen, uskottava ja asiapitoinen sosiaalidemokraattinen linja takaisin uudempana ja ehompana? Puolue, joka tekee muutakin kuin toimii äänienkeruukuppina? Hmm?

Punaisen viivan, Manillaköyden ja Seitsemän veljeksen jälkeen voin vain aprikoida, mistä tämä nuivuus suomalaisia klassikoita kohtaan oikein tulee. Nämä kirjathan ovat oikeasti hyviä, joten miksi niillä on niin negatiivisia konnotaatioita? Johtuuko tämä kenties peruskoulusta: äidinkielenopettaja kirjoituttaa monta sivua muistiinpanoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta ja kaikki nimet, kirjat ja vuodet vain vilisevät silmissä ja mielissä, ja tällä asenteella lähdetään sitten kokeeseen, jossa nämä nimet, kirjat ja vuosiluvut sekä kirjallisuuden lajit ja -aikakaudet pitäisi osata ulkoa. Niin... ei varsinaisesti nostata mielenkiintoa tämä lähestyminen ainakaan minulla. Osin on syytä kuitenkin itsessäkin; henkilökohtaisesti veikkaisin olleen "vastaanottamaton" tälle tiedolle koulun aikaan. Paljon mukavampaa on kokea löytämisen tunne omasta tahdosta, ei siksi että joku on pakottanut jonkun kirjan lukemaan. Harmillista, mutta minkäs teet. No, jos sattuu olemaan lukutoukka niin ainakin näitä tulee luettua sitten myöhemmin. Parempi sekin kuin ei mitään.

-----

Punainen viiva muualla:
Helsingin Sanomat
Morren maailma -blogi
Keskiäkäinen mies -blogi

-----

What's in a Name: Colour

2 kommenttia:

millikan kirjoitti...

...no, minusta Punainen viiva oli kriittinen molempiin suuntiin, niiden tyhjien lupausten sijaintipaikka ja muoto hieman vaihteli mutta yhtä tyhjiä olivat molemmat...maailma oli jossain muualla kuin Topin torpassa (muuten toki olen samaa mieltä että vasemmisto voisi ryhdistäytyä).

On muuten yksi niistä kirjoista jotka meidän piti lukea äikäntunnilla, ja vaikka pakkolukeminen aina kirjanautintoa heikentääkin niin pidin tästä silti :)
Mutta pakkolukemisen ohella monissa näissä klassikoissa on se paha puoli että se pintataso alkaa käydä kovinkin vieraaksi kun historiassa mennään eri suuntaan, ja se voi sitten tökkiä sen verran että niitä taustalla olevia yleisiä totuuksia ei ehkä huomaakaan.
Ja sekä tämä että Manillaköysi vaativat kyllä jonkinlaista mustan huumorin havaitsemista ja huumori on aina hankalaa saada kaikille toimivaksi...

Hreathemus/NDSL kirjoitti...

Molempien puolien argumentaatio tosiaan vuosi kuin seula. Sen siitä saa kun perustelee tunteella eikä järjellä.

Itselläni oli vain yksi pakkoluku koko koulu-uralla: kuudennella luokalla piti lukea Juhani Ahon Juha. Muuten on saanut itse valita annetusta kirjalistasta haluamansa. En kyllä muista Juhasta juuri mitään, mutta toisaalta olin 11, joten sillä saattoi olla ymmärryksen kanssa jotain tekemistä.

Ehkäpä klassikoiden ominaisuus on määritelmällisesti se, että ne universaalit totuudet pintapuolisuuden erilaisuudesta huolimatta ovat melko hyvin aikaa kestäviä. Toki raja jossain vaiheessa tulee vastaan, mutta yleisesti ottaen pitäisi toimia. Ehkäpä myös lukijoiden ja tietynlaisten kulttuurien kasvattien (esim. KaikkiMulleHetiNyt-kulttuuri) persoonallisuus vaikuttaa asiaan, siihen miten hyvin onnistuu/jaksaa tonkia pintaa syvemmältä.